Hellurei!Aikaa on vierähtänyt, remppa valmistunut ja ahdistus hoitamattomista (ja bloggaamattomista) häiden jälkimainingistakin on jo melkein onnistunut unohtua, joten päätin armahtaa itseni ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Näette niitä hääkuvia sitten joskus. 

Comebackin kunniaksi ajattelin muutenkin jutustella siitä armeliaisuudesta, mitä olen yrittänyt viime aikoina (vuosina?) opetella. Noora&Noora ja Sofié ainakin kirjoittivat ihanasti omissa blogeissaan teemalla #rantakunnossa ja kosketuin niin noista hienoista teksteistä, että ajattelin jakaa myös omia ajatuksia aiheesta. 

Olen aina viihtynyt omassa vartalossa kohtalaisen mukavasti, mistä olen äärimmäisen kiitollinen vahvan itsetunnon omaaville vanhemmilleni, jotka eivät kotona vartalokuvaansa koskaan problematisoineet. Kohtalainen on kuitenkin jännä sana, sillä vaikka tavallaan tykkää, niin on vuosien mittaan oppinut kritisoimaan itseään milloin mistäkin kohtaa, koska niin nyt vain kuuluu tehdä.

Minulla on aina ollut iso ja muodokas takamus, joka oli jo lapsena jonkinlainen erilaisuus. Muiden sivuprofiili oli suora, mutta minulla se mutkitteli tarakkana taaksepäin. Murehdin tätä aina välillä kun muistin tai kun luokan pojat välillä asiasta kiusasivat.

Vasta yliopistossa ymmärsin, että muodokas pyllyhän voikin olla oikeastaan hieno asia! Eräs kaverini ihasteli kerran ääneen kuinka minulla on täydellinen ”farkkupylly”. En unohda tätä ikinä. Farkkupylly. Kadehdittava farkkupylly. Jumankekka! Kim Kardishan hoiti hommalle sitten vähän isommin nostetta, joten nykyään osaan jopa olla ylpeä ominaisuuksistani. 

Mutta. Eihän nykynainen osaa olla kuitenkaan tyytyväinen. Reidet ovat liian isot suhteessa siihen pyllyyn ja aina ennen niin hoikka vyötärö on keräillyt pientä pömppöä. On ikään kuin pakko etsiä uusia epäkohtia, jos jostain kompleksista on päässyt eroon. Ja eihän se pyllykään ole täydellisen terhakka ja kiinteä niin kuin Kimin kansikuvassa.

Muutamalle ystävälleni on tulossa vauva tämän kesän aikana ja tämä on kirvoittanut keskustelua niistä hyvistä ja huonoista tavoistaan, joita haluaa jälkikasvulleen siirtää. Yksimielisesti totesimme että oman vartalon kritiikki ja kieroutuneet ruokailutavat eivät ainakaan kuulu niihin asioihin, joita toivoisi lapsosten perivän. Onhan se nyt aivan hullua, että kokonainen sukupolvi varttuu kulttuuriin, jossa jokaista suupalaa arvotetaan hyviin ja huonoihin ruokiin, repsahduksiin ja tsemppiviikkoihin ja omia löllöjä ja kiinteitä vartalonkohtia hämmästellään suureen ääneen aina tilaisuuden tullen. 

Päätin siis, että aion jatkossa hyvinvoimisen lisäksi keskittyä myös armeliaisuuteen itseäni kohtaan. Jostain vähän pömpöttää, mutta mikäpäs siinä jos muuten voi hyvin. Armeliasta kesän aloitusta ystäväiset!

P.S. Kuvituksena bikinikuvia eri vuosilta, joissa olen luonnollisesti vahingossa mahdollisimman ruskea. Eihän tässä mitään yli-ihmisiä olla.