Avioliitto 2.0
Kun on kerran eronnut, ja sitten tulee uudelleen eteen ihminen, jonka kanssa haluaa jakaa lopun elämänsä, sitoutua myös virallisesti ja julkisesti sekä juhlia tuota ”rakkauden sinettiä”, ei voi olla pohtimatta tiettyjä kysymyksiä. Mitä muut ajattelevat? Taas tuo on menossa naimisiin, eikö yksi kerta nyt riittänyt? Eiköhän vaan ensimmäisellä kerrallakin tuntunut, että tämä on paras päätös maailmassa? Mikä on erilailla nyt? Olenko tuuliviiri, kun olen näin nopeasti valmis uuteen? Olenko varmasti valmis? Miksi edes naimisiin pitäisi mennä?
Varsinkin tuota viimeisintä kysymystä on Lilyssä viimepäivinä puitu useammassakin blogissa (ainakin Tyhjä ajatus sekä No Sex and the City). Erotuksena omaan tilanteeseeni on, että kyseisten blogien kirjoittajat eivät ole eronneita. Kommenttipuolelta löytyy enimmäkseen avioliiton puolesta puhujia, mutta nimenomaan siltä kannalta, että naimisiinmenolle jokaisen tulee löytää ne omat syynsä. Enää ei ole ”pakko” mennä ollenkaan, jos ei halua.
Olemme Miehen kanssa kihloissa, sillä naimisiinmeno on meistä tuntunut luontevalta ratkaisulta jo aivan alkumetreistä lähtien. Hääpäivää tai edes -vuotta ei ole vielä päätetty, mutta tiedämme haluavamme avioitua jossain vaiheessa. Mies meinaa jo nyt puhua minusta vaimonaan (ja itseasiassa englanninkielisten kollegoittensa kanssa joskus puhuukin, kun girlfriend tuntuisi vähän liian vähältä ja avovaimolle taas ei ole oikein sopivaa ilmaisua). Minunhan on helppo, sillä suomeksi mies toimii ihan hyvin ennen avioliittoakin, enkä juurikaan ole tällä hetkellä englanninkielisten ihmisten kanssa tekemisissä. Poikaystäväksi en itseäni 15 vuotta vanhempaa rakastani ole koskaan nimittänyt, miesystävä taas kuulostaa jotenkin keski-ikäiseltä. 😀 Myös ainakin Miehen vanhempi poika on pohtinut, mitä nimitystä käyttää minusta puhuessaan vaikka kavereilleen. Isän vaimo olisi hänellekin helpoin. Kuitenkaan pelkkien suuhun sopivien nimitysten takia voi tuskin perustella naimisiinmenoaan. Mikä siinä sitten on niin tärkeää minulle ja meille?
Läheisilleni ensimmäinen kihlautumiseni oli selvästi isompi juttu. Tästä toisesta ei noussut lainkaan samanlaista hössötystä, vaikka kaikki ovatkin olleet ilahtuneita. Ihan ymmärretäävää toki. Olimme silloisen siippani kanssa seurustelleet muistaakseni noin kahdeksan vuotta, paljon pitempään kuin suurin osa muista ystävä- ja tuttavapareista esimerkiksi. Siskoni oli silloin vielä sinkku ja serkuksistakin olin ensimmäinen avioituja. Nuo olivat siis omien piirieni ensimmäisiä häitä, ja niistä oltiin asiaankuuluvasti tohkeissaan. Kukaan ei pitkän seurusteluajan takia myöskään pitänyt ratkaisuamme hätiköitynä. Juhlat olivatkin täydelliset, voisi sanoa, että viimeistä yksityiskohtaa myöten minun mieleeni. Liitto vaan ei sitten kuitenkaan kestänyt. Osa yllättyi suuresti, osa vähemmän. Näin jälkiviisaana voisin sanoa, että merkit olivat kyllä jo tuolloin olemassa, en vain osannut enkä halunnut lukea niitä.
Nyt olen toistamiseen tilanteessa, jossa suunnittelen avioliittoa. Paljon lyhyemmän seurustelu- tai avoliittoajan jälkeen. Tähän Avioliitto 2.0:aan (kuten ohjelmoijarakkaani sitä mieluusti kutsuu) olen kuitenkin astumassa aivan eri ihmisenä, kuin 1.0:aan. Tai no, sama ihminen minä tietysti olen, mutta elettyä elämää on takana selvästi enemmän, samoin kokemuksia, itsetutkiskelua ja kasvamista. Yhteensä noin kolme vuotta erilaisissa terapioissa tai vastaavissa olen pohtinut itseäni ja suhdettani muihin. Nämä ovat olleet hyviä pohdintoja ja vieneet minua ehdottomasti eteenpäin. Lisäksi Miehen kanssa olemme puhuneet. Puhuneet. Puhuneet vähän lisää. Ja molemmat nauttineet siitä! Molemmat kasvaneet, oppineet itsestämme ja toisistamme räpiköidessämme vaikeiden vaiheiden läpi ja yli. Yhdessä.
Siksi tämä päätös haluta naimisiin tuon Miehen kanssa ei tunnu hätiköidyltä vaikka tapaamisestamme on vasta alle kolme vuotta.Yhdessä olemme asuneet virallisesti vasta viime kesästä lähtien. Alle kahden kuukauden päästä meille syntyy yhteinen lapsi. Olin varma ensimmäisen avioliittoni kestämisestä, mutta tästä olen vieläkin varmempi. Tässä kohden joku varmasti puistelee päätään. Onneksi kukaan ei ole minulle sanonut mitään tai muutenkaan ilmaissut epäilystään tämän liiton kestämisestä. Tiedän itse, että tämä on oikea ja hyvä päätös. Sen kai pitäisi riittä? Silti minua jollain kummalla tavalla välillä hävettää olla se nainen, joka on menossa toista kertaa naimisiin.
Miksi siis mennä? Osittain varmasti ihan käytännön syistäkin. Että olemme myös lain edessä toistemme lähiomaiset. Osittain siksi, että avioituminen on kaunis perinne. Osittain, koska koemme sen ”kuuluvan asiaan”. Mutta eniten ehkä siksi, että olemme romantikkoja, ja haluamme rakkaudellemme tuon tekstin alussa mainitsemani sinetin. Meistä se vaan tuntuu hyvältä ja oikealta.
Odotan toki myös innolla, että pääsen suunnittelemaan ja järjestämään häitämme. Juhlat eivät kuitenkaan ole syiden kärkipäässä. En halua missään nimessä enää samanlaista white weddingiä, jonka olen jo kerran saanut (ja johon vanhempani laittoivat aika paljon rahaakin…). Vielä ei ole täysin kristallisoitunut, millaiset juhlat tulevat olemaan. Miehelle tosiaan kävisi mainiosti ihan kahdestaankin valojen vannominen, mutta hän ei myöskään ole juhlia vastaan, ja ymmärtää haluni juhlia rakkautta. Hän nimittäin kyllä tietää, että on valinnut rinnalleen prinsessan. ;)
Rakkaudentäyteistä ystävänpäivää kaikille. <3