Olemme monena aamuna Miehen kanssa ihastelleet, miten mahtavia meidän aamumme nykyään enimmäkseen ovat. Miehellä on liukuva työaika (usein hän myös tekee koko työpäivän tai osan siitä kotoa käsin) ja minä olen Napukan kanssa kotona. Eli meillä ei ole arkiaamuisin painetta herätä mihinkään tiettyyn kellonaikaan ja aamumme ovat muutenkin kiireettömiä. Herätykset kylläkin ovat Napukan vuoksi hyvin varhaisia, ihan oikeastaan sitä samaa luokkaa, kuin opettajana ollessani, mutta se kiireettömyys. Kun neiti herää, lähdemme yhdessä toimittamaan aamuaskareita ja ainehtimaan aamupalaa. Kaikki kolme. (Paitsi että noin kerran viikossa meillä on tapana, että minä jään nukkumaan, kunnes Napukka on syönyt aamupuuronsa, ja on imetyksen aika.) Aamiaista saamme nauttia kiireettömästi saman pöydän ääressä, yhdessä. Toki jossain vaiheessa Miehellä alkaa olla painetta siirtyä työn ääreen, että hän voi jotakuinkin järkevään aikaan lopettaakin, mutta kenenkään ei tarvitse ehtiä minnekään johonkin tiettyyn kellonlyömään mennessä, ja se on ihan parasta!

Eilen pohdiskelimme (jälleen keittiössä) Miehen kanssa, mitkä ovat meidän suosikkiviikonpäivämme, ja molemmat päädyimme sunnuntaihin. Sunnuntaisin meillä on vauvauinti, mutta ei juuri muita menoja (eikä sekään ole ihan pakollinen, jos ei millään jaksa) ja olemme yleensä sunnuntaisin kaikki kolme kotona.

Nämä havainnot ovat hyvin merkittäviä, sillä olen aiemmassa elämässäni inhonnut, sekä arkiaamuja että sunnuntaita. Koululaisena piti kouluun herätä ja ehtiä täsmällisesti, ja aikuisena ovat kaikki työni olleet sellaisia, että aamulla on oltava tasan tiettyyn aikaan paikalla. Sunnuntait ovat (ehkä yliopistoaikoja lukuunottamatta) olleet vieläkin vastenmielisempiä. Koko sunnuntai on ennen mennyt ahdistuessa tulevasta koulu- tai työviikosta. Inhoni arkiaamuja ja sunnuntaita kohtaan on ollut niin syvälle juurtunutta, että en ollut edes ajatellut niiden kertovan jotain sen hetkisestä arjestani. Olin ajatellut, että ne vain itsessään olivat ärsyttäviä ajankohtia eikä sille voinut mitään.

Minulla on hoitovapaata töistäni jäljellä vielä seuraava lukuvuosi. Sitten minun on joko luovuttava virastani tai palattava töihin. Tiedän, että tuo aika menee hujauksessa, joten asiaa on todellakin aiheellista jo miettiä! Haluanko nimittäin palata siihen arkeen, jossa ihnoan arkiaamuja ja sunnuntaita niin paljon, että ajatuskin puistattaa? Voisiko tästä tämänhetkisestä onnellisuuden tunteesta vetää jotain johtopäätöksiä siitä, millaiseksi tulevan arkeni haluaisin rakentaa? Kaikki työ nimittäin ei ole aamulla 8.00 alkavaa. Kaikki työ (näin oln kuullut!) ei vie tekijänsä kaikkia voimavaroja. En kaipaa mitään ”täydellistä työtä”, jota rakastaisin intohimoiseti (olen jo tehnyt sitä, ja se vie minusta voimat), vaan ihan vaan duunia jota voisin tehdä ansaitakseni rahaa ja tunteakseni, että teen osuuteni.

Mutta mitä se sitten olisi? Olen tämän kysymyksen äärellä ollut sekä itsekseni että Miehen kanssa. Mitä minä teen hoitovapaan jälkeen? Toisaalta houkuttaisi ihan hirmuisesti opiskella jotakin, mutta uskallanko ottaa riskiä, että käytän aikaa ja valtion resursseja opintoihin, joiden tarjoamasta työstä en ehkä sitten kuitenkaan pidä? Tai jos en saa töitä? Sanomattakin on selvää, että aihe on alkanut ahdistaa aika lailla. Vai pitäisikö kuitenkin antaa opettajuudelle vielä mahdollisuus…? 

Olen tässä ahdistuksessa tehnyt yhden peliliikkeen ja siihen olen tosi tyytyväinen, ainakin näin etukäteen: Varasin nimittäin TE-toimiston tarjoaman videotapaamisen uraohjauspsykologin kanssa! Aivan mieletöntä palvelua meille veronmaksajille vaan tarjotaan! Tapaamisia voidaan tarpeen tullen pitää useampikin ja niihin saattaa kuulua pohdintatehtäviä. En malttaisi millään odottaa! Voi että miten toivon, että tästä olisi minulle apua.

No, tuskin siitä haittaakaan on. 🙂