Bucket list syksylle 2021

Vielä on syksyä jäljellä, vaikka syyskuu onkin jo loppusuoralla. Instagramin puolella ehdin jo mainitakin olevani henkeen ja vereen syysihminen. Jokaisessa vuodenajassa on toki omat ihanat puolensa, ja rakastan Suomen ilmastossa juurikin tätä vuodenaikojen vaihtelua – se on niin virkistävää ja mahdollistaa erilaista puuhaa monipuolisesti etenkin ulkona. Mutta jos vain yksi pitäisi valita, niin mun ehdoton suosikki on syksy. Se ihana pimenevien iltojen fiilistely kynttilöiden keskellä, pörröisten neuleiden ja villasukkien kaivaminen kaapin perältä ja pikkuhiljaa valmistautuminen jouluhössötykseen. Kirpakat syyssäät ja ruska. Voiko parempaa ollakaan? Ei jos multa kysytään

 

Syksyihin kuuluu paljon monenlaista ihanaa puuhaa, jossa juttu on nimenomaan siinä syksyssä. Jotkut jutut ovat vain sellaisia, että parhaan tunnelman niihin saa juuri nyt. Usein kuitenkin huomaan, että syksyn alkaessa kääntyä pian jo talven puolelle on osa näistä asioista jäänyt tekemättä ja odottamaan seuraavaa syksyä. Siispä ajattelin tehdä pientä bucketlistaa jutuista, joita haluaisin tänä syksynä tehdä ja toteuttaa. Ehkäpä näihin tulisi nyt tartuttua vähän helpommin, kun asiat on jäsennellyt selkeämmin mielessä valmiiksi suunnitelmiksi ja tavallaan jonkinlaisiksi kehoituksiksi itselleen 🙂

 

 

  1. Käy sienimetsässä ja kuivata saalis talven varalle. Tämä on asia, joka tuntuu turhan monena syksynä jäävän kokonaan unohduksiin. Rakastan metsässä samoilua ja sen hiljaisuutta yli kaiken, ja sienten ja marjojen poimiminen on myös aina ollut mieluista. Eväät reppuun kuumaa kaakaota tai teetä termospullossa unohtamatta, koira mukaan ja ei muuta kuin menoksi.
  2. Osta tuoksukynttilöitä. Poltan tosi harvoin kotona ihan tavallisia kynttilöitä. Yleensä ne ovat joko ledvalotuikkuja tai vaihtoehtoisesti tunnelmavalaistukseksi ripustettuja jouluvaloja. Tämä siksi, että pelkään kissojen kaatavan kynttilät riehumistuokioidensa tiimellyksessä ja siitä seurauksena palaisi meiltä sitten koti poroksi. Kaipaisin kuitenkin jonkinlaista tuoksukynttilää, joka toisi kotiin ehkäpä vähän jotain jouluiseen taittuvaa tuoksua. Jos polttaisin sellaista ihan varovaisesti vain ja vahtisin tarkkaan, niin uskon että emme tarvitsisi palokuntaa kylään.
  3. 3. Kuuntele äänikirjoja sohvalla viltin alla, äläkä unohda höyryävän kuumaa isoa teekuppia. Tämä on asia, josta aina loppukesäisin haaveilen. Että tänä syksynä kun illat pimenee, kaivaudun viltin sisään ja keskityn johonkin hyvään kirjaan oikein kunnolla. Luen / kuuntelen tosi vähän kirjoja, ja sitä voisi tehdä reilusti enemmän. Mikä olisi ihanampaa kuin käyttää syysiltoja tähän. Usein se kuitenkin jää tekemättä, ja päädyn makoilemaan sohvalla läppäri kainalossa ilman sitä vilttiä tai teekuppostakaan. Nyt täytyy siis käydä tuumasta toimeen ja alkaa nautiskella tästä ajanviettotavasta ihan tosissaan.

 

4. Leivo  omenapiirakka. Tämä onkin mun jokasyksyinen perinne, ja teen ainakin yhden piirakan syksyssä. Tältä syksyltä se on kuitenkin vielä tekemättä, eikä sitä sovi unohtaa nytkään. Kotimaiset omput on ehdottomasti parasta mitä omenapiirakkaan voi laittaa, ja niiden tuoksusta jos mistä tulee aina ihana syksyn tunnelma. Harmi vaan ettei mulla tällä hetkellä ole omia omenapuita tai ketään ystävää tai muuta läheistä jolla olisi, eli kannan tänä syksynä saaliin kotiin kaupan hyllyltä. Jos omenoita olisi enemmän, keittäisin niistä myös hilloa ja mehua pakkaseen.

 

5. Aloita jooga. Oon valehtelematta ollut menossa joogaan jo ainakin viiden vuoden ajan. Se on pyörinyt mielessä tosi usein, mutten vain ole saanut aikaiseksi mennä sitä kokeilemaan. Tämän vuoden alussa olin jo ihan millin päässä lähdössä, mutta pahentunut koronatilanne sai mut perääntymään suunnitelmasta ja niin se taas jäi. Nyt syksyllä ihan oikeasti aion ottaa itseäni niskasta ja mennä joogastudiolle tutustumaan lajiin. Se tekee monien harrastajien mukaan hyvää niin keholle kuin mielellekin, ja uskon että etenkin juuri nyt tarvitsisin sitä todella. Siitä voisi tulla mullekin uusi harrastus ja elämäntapa – niin ainakin kovin toivon.

 

6. Aloita vapaaehtoistyö. Tämäkin on pyörinyt mielessä jo ainakin vuoden verran. Ajatuksissa on kaksikin sellaista vapaaehtoistyötä, jotka ovat lähellä sydäntäni ja joissa uskon viihtyväni ja tekeväni juuri sitä mikä on kaikkein eniten kutsumukseni. Syksy tuntuu hyvältä ajankohdalta aloittaa uusia asioita, sillä silloin tavallaan alkaa ikään kuin uusi ajanjakso elämässä, ja on hyvä hetki tarttua uusiin haasteisiin puhtaalta pöydältä.

 

 

7. Kuivata yrttejä. Kasvatan aina kesäisin parvekkeella muutamia yrttilajikkeita, ja nyt niitä on tullut sen verran paljon että voisi olla hyvä kuivattaa sato talven varalle niin ne säilyisivät käyttökelpoisina kauemmin. Mielelläni kasvattelisin yrttejä talvenkin läpi sisällä, mutta luulen että kissat ovat tästä vähän eri mieltä eikä kasveista olisi enää pian jäljellä kuin jämät ruukuissa 🙂

 

Ja se extramuistettava, vaikein kaikista: Älä murehdi aivan niin paljon. Kaikki kyllä järjestyy. Nauti syksystä – se on vain kerran vuodessa!

 

Tässäpä nyt vähän jotain tehtävää tälle syksylle. Onko täällä muita syysihmisiä? Mikä on teistä parasta syksyssä?

Hyvinvointi Ajattelin tänään

Mä päästän sut pois vaikka sattuu…

Tästä syksystä on tulossa tosi raskas. Niin raskas että pelottaa miten selviän tämän kaiken yli kun vaikeimmat hetket ovat vielä edessä. Olen tiennyt tämän hetken tulevan ajankohtaiseksi lähiaikoina, mutta kun se nyt on ihan oikeasti käsillä tuntuu kaikki vaikeammalta kuin koskaan osasin odottaa.

 

Vanhempi koirakarvalapsistani on sairastanut nivelrikkoa nyt reilun kolmen vuoden ajan. Jo taudin alkuvaiheessa oli luonnollisesti tiedossa, että se etenee eikä kukaan voi etenemisen tahtia ennustaa sillä se on niin yksilöllistä. Mulle oli heti asian selvittyä ehdottoman selvää, että hoidan rakasta karvakorvaani niin hyvin kuin vain ikinä osaisin hillitäkseni nivelrikon pahenemista ja että koiruuden elämänlaatu säilyisi mahdollisimman kauan hyvänä, tämän myös toteutin. Hän kävi säännöllisesti akupunktiossa, sai välillä hierontaa, tulehdusta lievittävää ravintolisää, nivelrikon etenemistä jarruttavia lääkepistoksia, tehtiin kevyitä lenkkejä ja lopulta aloitettiin kipulääkitys.

 

Hyvin mun pieni nyt 14,5-vuotias lapsukainen pärjäsikin näillä toimenpiteillä tähän kesään saakka, mutta nyt kesän aikana huomasin että tilanne on mennyt huonompaan. Liikkuminen alkoi hidastua, kivut selvästi kovenivat eikä koiruus ollut enää halukas lenkille. Myös nuorempi, erittäin leikkisä ja energinen koirani tuntui tajuavan, ettei Oonasta ole enää hänelle leikkikaveria ja lopetti tutun härnäämisen ja haastamisen juoksukisaan, vetoleikkiin tai painiotteluun. Pari viikkoa sitten käytin Oonan taas eläinlääkärin tarkastuksessa ja rutiinitoimenpiteissä akupunktiossa ja lääkepistoksilla. Tällä reissulla lääkäri otti ensimmäistä kertaa puheeksi sen viimeisen ja vaikeimman ratkaisun. Me molemmat oltiin yhtä mieltä siitä, että sitä on hyvä nyt ihan todella alkaa miettiä. Varautua siihen ettei yhteistä aikaa enää ole paljoa jäljellä.

 

Lääkäri suositteli kokeilemaan vielä yhtä uutta juuri nivelrikon hoitoon tarkoitettua pistoslääkettä, mut sanoi samalla että jos siitä ei ole apua niin muuta ei voida enää tehdä ja ainoa järkevä vaihtoehto on päästää Oona kivuista. Olin ja olen edelleen samaa mieltä. Kun kivut ovat jo pahat, ei missään tapauksessa ole oikein antaa eläimen kärsiä. Mielestäni on myös suurta rakkautta pystyä päästämään toinen menemään, kun elämä ei ole enää sellaista, että siitä voisi nauttia. Jatkuvien kovien kipujen kanssa eläminen ei sitä ole.

 

Yhteistuumin lääkärin kanssa annettiin kuitenkin vielä mahdollisuus tälle lääkkeelle viimeisenä oljenkortena. Nyt koiran vointia seurattuani olen raskain sydämin joutunut toteamaan, ettei uusi lääkekään enää riittävästi auta. Joka päivä olen toivonut muutosta, odottanut ihmettä tapahtuvaksi ja aina aamuisin herätessäni hartain toiveeni on ollut se, että Oona olisi reippaampi ja eloisampi kun lähdetään koirien kanssa päivän ensimmäiselle kävelylle metsään. Muutosta ei kuitenkaan ole suurista toiveistani huolimatta tapahtunut, enkä voi muuta kuin hyväksyä että tämä menee nyt näin. Yhden rakkaistani on nyt mentävä, ja mun pikkuinen karvalaumani on pian yhtä jäsentä pienempi. Kotona on tyhjä paikka joka puolella. Pedissä, ruokakupilla, sohvalla, eteisessä odottamassa uloslähtöä tai ruokaa. Ihan kaikkialla. Pian ei ole enää kahta märkää kuonoa tökkimässä aamulla sängynlaidalla kun herään, eikä metsälenkeillä tuhise kahta kuonoa jokaista heinänkortta ja puusta pudonnutta lehteä vimmatusti nuuskien. Oonan kannalta tämä on paras näin, ja sen mukaan nämä päätökset on tehtävä – eläimen paras edellä aina. Niin se on vaikka sydän särkyy ja tuntuu, etten koskaan voi tästä selvitä.

 

Syyskuun alkupuolella on taas lääkäriaika, ja siellä sovitaan kaikki eutanasiaan liittyvä tarkemmin. Tuntuu kuin joku ampuisi muhun jotain niin suurta kipua että lamaannun kokonaan sen voimasta. Kun katselen tuota koiraa ja tiedän, ettei hän kohta enää ole tässä luonani, en meinaa mitenkään kestää, tuntuu että murrun tähän paikkaan. Pahinta onkin ehkä juuri tämä aika, kun tietää yhteisen ajan vähenevän hetki hetkeltä ja sen päättyvän pian. Mietin jatkuvasti, mitä meidän pitäisi vielä tehdä yhdessä koiran voinnin sallimissa rajoissa. Mitä voisin tehdä, että hänen viimeiset viikkonsa olisivat hänelle mieluisat ja mahdollisimman ihanat.

 

Oona kesällä 2019.

 

Kun lähdin syksyllä 2016 hedelmöityshoitoihin muistan kuinka mietin Oonan olevan aivan mahtava ensimmäinen koirakontakti tulevalle lapselleni. Tämä koiruus olisi ollut ystävällinen, rauhallinen, kärsivällinen ja sopeutuvainen, hänen ja lapsen välille olisi voinut muodostua sellainen syvä lapsen ja eläimen välinen yhteys josta moni puhuu lapsiperheissä, joissa elelee myös lemmikki tai useampikin. Kuvittelin mielessäni Oonan nukkumaan lattialle pinnasängyn viereen, seuraamaan kuinka vauva opettelee ryömimään, konttaamaan ja ottaa ensiaskeleensa. Kuvittelin hänet juoksemassa yhdessä lapsen kanssa lumisella pihamaalla ja läträämässä kesäisin mökillä rantavedessä. Tämä koira olisi ollut niin hellä, varovainen ja luotettava ystävä, tuki ja turva. Tunnen suurta surua siitä, ettei näin tapahtunutkaan. Ettei Oona saanut olla se ensimmäinen koira lapselleni.

 

Oona ja Hipsu kesällä 2019.Lohtuna on kuitenkin se, että nuorempi vauhtineitikin varmasti selviää tästä tehtävästä aivan yhtä hyvin, jos vain meidän perheeseen lapsionni suotaisi. Ja onneksi tosiaan koti ei jää kokonaan tyhjäksi Oonan jälkeen. Se olisi aivan taatusti vieläkin vaikeampaa. Nyt kotiin tullessani vastaan kipittää edelleen kaksi kissaherraa ja vieressä poukkoilee nuori, virtaa ja elämäniloa täynnä oleva labbistyttö. Ne pitävät mut kiinni elämässä ja arjessa, etten pääse vajoamaan syvään surun kuiluun aivan kokonaan.

 

Oona kevättalvella 2021.Tiedän että suru tulee kuitenkin olemaan valtava. Se kuristaa kurkkua jo nyt, ja pahin tosiaankin on vasta edessä. Syksy ei tule olemaan helppo. Siksi olen viime päivät pyöritellyt mielessäni seuraavan alkionsiirron ajankohtaa ja sitä, pitäisikö koko homma lykätä vähän myöhemmäksi. Sillä jos sekin päättyy taas siihen samaan tuttuun musertavaan suruun ja vuolaaseen räkäitkuun jolle ei ihan heti loppua näy, silloin mennään todella jaksamisen äärirajoille ja joudun tosissani miettimään kuinka kestän sen kaiken niin että voin rehellisesti kuvailla olevani edes jotenkuten järjissäni. En haluaisi samanaikaisesti kahta niin suurta iskua sydämeen kerralla.
Käyn viikon päästä labrassa kilpirauhaskontrollissa, jonka tulosten pohjalta olisi tarkoitus alkaa miettiä seuraavaa alkionsiirtoa. Ja jos labroissa on häikkää, silloin ainakin jäädään vielä odottelemaan ja säätämään lääkitystä. Yhtäkään siirtoa en edelleenkään aio tehdä huonoilla kilpirauhasarvoilla. Nyt on kuitenkin mietittävä, onko siirto muutenkaan fiksua tehdä samaan rytäkkään tämän menetyksen kanssa. Vaikeita päätöksiä, mutta niitä täytyy nyt vain yrittää tehdä. Voihan olla, ettei alkio edes kiinnittyisi jos kroppa käy surun takia niin ylikierroksilla. Ehkä siitäkin syystä voisi olla paikallaan antaa pahimman olon ensin hiipua pois ja vasta sitten miettiä seuraavaa myrskyä. Luotto kun ei edelleenkään ole mitenkään iso siihen, että voisin ihan oikeasti tulla raskaaksi ja saada pienen ja niin hartaasti toivomani ja odottamani nyytin syliin asti. Aina sitä vain pelkää pahinta.
Perhe Ajattelin tänään