Toivo on mun puolella

Syksy lähestyy ja se tuntuu tapahtuvan vauhdilla. Kesä on vilahtanut ohi ihan silmissä, toki sitä on vielä jäljelläkin ja nautin joka solullani nyt helteiden loppumisesta. Kuulun niihin tyyppeihin, jotka eivät siedä paahtavan kuumia päiviä, jolloin tuntuu että kärventyy paikoilleen. Jossain vaiheessa heinäkuuta alkoi iskeä jo epätoivo – eikö tämä kamaluus ikinä lopu. Vaan onneksi kuitenkin loppui, ja ihanat kesäiset, mutta sopivan vilpoisat säät niin raikkaine ja odotettuine sateineen saapuivat vihdoin. Voin taas nauttia kesästä täysin siemauksin. Ehkä kilpirauhasen vajaatoiminta saattaa vaikuttaa siihen, etten siedä kuumuutta, muutakaan syytä en sille osaa oikein keksiä.

 

Kilpirauhasesta puheenollen, ja pian saapuvasta syksystäkin. Syksyn tullen uusi alkionsiirto häämöttää hiljalleen jo lähitulevaisuudessa, jos kilpirauhanen antaa siihen mahdollisuuden. Tarkoitus on, että käväisen syyskuun alussa tarkistuslabrassa ja jos kaikki on kunnossa, olen yhteydessä klinikalle ja alamme lääkärin kanssa suunnitella seuraavaa siirtoa. Nyt kun kirjoitan asiasta tähän, alkaa jo jännittää, suorastaan hirvittää ja sydämessä muljahtaa. Mitä jos se ei vieläkään onnistu? Mitä jos rämähdän taas korkealta alas ja kaikki murtuu jo ties monennenkohan kerran. Pakko on kuitenkin yrittää, muutakaan mahdollisuutta ei ole – millään muulla keinoin en pysty tulemaan raskaaksi.

 

Aion keskustella lääkärin kanssa tarkkaan ja vakavasti siitä, milloin siirto ylipäätään on fiksuinta tehdä. Hän saa asian sitten päättää – hänhän tässä on se ammattilainen. Itseäni mietityttää se, kuinka kauan kilppariarvojen olisi hyvä pysytellä vakaasti viitearvoissa ennen kuin ollaan turvallisilla vesillä, eikä olisi niin suurta riskiä epäonnistumiselle niiden takia, etenkin kun arvot tuntuvat välillä tekevän ihmeellisiä loikkia aivan yht’äkkiä ylöspäin ja lääkeannosta joutuu nostamaan uudestaan ja uudestaan. Luotan lääkärin kyllä tietävän, luotan hänen ammattitaitoonsa ja siihen, että hän tekee parhaansa että vihdoin onnistuisin. Yksin tällaisten asioiden murehtiminen ja niistä päättäminen olisi tosi hankalaa. Onneksi niin ei tarvitse tehdä.

 

Mikä sitten seuraavassa alkionsiirrossa olisi toisin edelliseen verraten, tai itseasiassa kun vertaillaan nykyhetkeä koko tähänastiseen yrityshistoriaani? Näitä on hyvä nyt vähän miettiä ja yrittää sitä kautta valaa itselleen toivoa siitä, että nyt olosuhteet onnistumiselle ovat suotuisammat.

 

Suurin muutos on juurikin tämä kilpirauhanen. Kun olen viimeksi käynyt läpi yrityskiertoa hoitoineen, kilpirauhasen vajaatoimintaani ei oltu tuolloin vielä ollenkaan löydetty. Arvot eivät olleet viiterajoissa, ja kun asia viimein selvisi, huomattiin labrakokeista myös kilpparin vasta-aineiden olleen hieman koholla. Olen kuullut, että vasta-aineiden häiriöt voivat estää alkiota kiinnittymästä kohtuun. Tämä olisi mun kohdalla erittäin looginen selitys sille, miksi kemiallisia raskauksia on ollut, eli yritystä on jokusen kerran ollut tarrata kiinni mutta alkio on kuitenkin pudonnut matkasta lähes heti samantien. Monissa kilpirauhasen vajaatoimintaa käsittelevissä artikkeleissa on mainittu häiriöt kuukautiskierrossa sekä lisääntymisessä. Siispä nyt kun asia on hoidossa ja kunnossa seuraavassa siirrossa, saattaisi se auttaa raskauden alkamisessa.

 

Toinen juttu on D-vitamiini. Ensimmäisten kilpparikokeiden kanssa samalla kertaa lääkäri laittoi lähetteet monen muun kokeen lisäksi myös D-vitamiinille. Tiesin jo silloin, että olin syönyt sitä huonosti, ja sehän näkyi labratuloksissa – reilusti matalalla. Monesta lähteestä olen kuullut nyt jälkeenpäin myös sen, että tämän olisi hyvä olla viitteissä raskautta yritettäessä. Tätä painotti myös oma uusi hedelmöityshoitolääkärini kun ensimmäistä kertaa kävin hänen vastaanotollaan. Sittemmin D-vitamiinivarastoni ovat korjaantuneet päivittäisillä 100 mg:n annoksilla, ja vitamiini on toki käytössä edelleen. Siitäkään en enää luovu nyt kun tiedän kuinka tärkeä juttu se tässä projektissa on. Tärkeä se on ehdottomasti muutenkin, enkä vieläkään oikein käsitä miten olen laiminlyönyt sen saannin aiemmin niin pahasti vaikka olen aina tiennyt sen merkityksen.

 

Ferritiini. Sekin katsottiin tällä samaisella ensimmäisellä labrakäynnillä pari vuotta sitten, jolloin lukema oli 51 eli vähän alakanttiin sekin. Olen syönyt Obsidan-rautavalmistetta purkista jo pidemmän ajan, joten tilanne olisi hyvä uudelleen tarkistuttaa. Varastorautakin todennäköisesti on nyt edellistä alkionsiirtokertaa paremmalla tolalla.

 

Siinäpä se. Kaikki muu on ennallaan, muuta ”vikaa” musta ei koskaan ole löytynyt. Vaikka järkeni sanoo, että johan nämä edellä mainitsemani muutoksetkin ovat isoja ja merkittäviä, hiipii silti päälle hirveä pelko tulevasta. Mitä jos epäonnistumiset ovatkin johtuneet jostakin aivan muusta? Jos nämä eivät olekaan ne syyt niille, ja jotain muutakin häikkää on sittenkin. Jotain, jota kukaan ei vain huomaa etsiä ja selvittää. Nämä lisääntymisjutut tuntuvat joskus olevan yhtä suurta mysteeriä, ettei aina voi tietää mikä on seurausta mistäkin ja miksi jotakin tapahtuu tai jää tapahtumatta. Kuu ja kaikki maailman tähdet on oltava millilleen tietyssä asennossa että tärppää. Jos tärppää vielä silloinkaan. Ei voi kuin tehdä sen mitä olemassa olevan tiedon valossa pystyy ja muu aika onkin sitten ainoastaan pelkkää odottamista ja järjetöntä tunnemylläkkää laidasta laitaan.

 

Mutta vaikka tässä nyt pelottaa, ahdistaa ja ainakin tuhat kysymystä pyörii mielessä ilman vastauksia, näyttää kuitenkin siltä että toivo on mun puolella. Se ei ole hylännyt ja lähtenyt pois. Se jaksaa vielä. Ja siihen on vain tarrauduttava. Lohdullista on se, että jotain mahdollisia syitä epäonnistumisille on löydetty, ja niitä korjataan nyt parasta aikaa. Seuraavassa siirrossa pyritään siihen, että kaikki on niin kunnossa ennen sitä kuin ikinä mahdollista, huolehditaan etteivät veriarvot ole rempallaan ja että saan myös kaiken tarvittavan lääkkeellisen avun. Tuntuu hyvältä myös se, että olemme lääkärin kanssa täysin samoilla linjoilla tästä kaikesta.

 

Haluaisin ajatella, että kyllä tämä tästä, kyllä kaikki järjestyy vielä parhain päin. Mutta en uskalla heittäytyä siihen tunteeseen ihan kokonaan, olen koko ajan varuillani vaikken haluaisi olla. Se on toki tässä tilanteessa normaalia, valoisaan tulevaan on mahdotonta täysin luottaa. Yritän kuitenkin edes ihan vähän, koska vaikka pelkään, ei toivo ole kokonaan sammunut. Kyllä se siellä palaa, ihan pienesti pelon seassa mutta palaa kuitenkin. Se on tärkeintä.

Perhe Lapset Ajattelin tänään

Aina ei voi adoptoida

”Ainahan te voitte / sinä voit adoptoida”, on yleinen lohduksi tarkoitettu lausahdus jonka tahattomasti lapseton saa kuulla, kun hedelmöityshoidot eivät meinaa tuottaa tulosta. Sen herättämät tuntemukset ovat meistä kullakin tosi yksilöllisiä, osan korvaan ehdotus ei kuulosta kovinkaan ikävältä kun taas toisille se on yksi hirveimpiä kommentteja mitä joku voi suustaan päästää. Ja kaikki tunteet ovat tässäkin kohtaa täysin ymmärrettäviä. Kyllähän se kieltämättä kuulostaa vähän siltä, kuin sen pitäisi pyyhkiä pois tahattoman lapsettomuuden tuoma suru ja kaikki vaikeudet, koska onhan se vaihtoehto olemassa ja onnistuu sormia napsauttamalla, sen kun vain ilmoittaa halunsa adoptiovanhemmaksi – ja lapsi on tuossa tuokiossa sylissä.

 

Ehkä harva näin kommentoivista oikeasti tietää kuinka pitkä, henkisesti kuormittava ja epävarma prosessi adoptio voi olla, eikä sekään jokaisen kohdalla pääty toivotusti. En itsekään tiedä siitä omakohtaisesti koettuna yhtään mitään, olen vain kuullut paljon kertomuksia aiheesta. Adoptiolapsen saaminen perheeseen ei todellakaan ole mikään läpihuutojuttu, eikä kaikkia halukkaita hyväksytä adoptiovanhemmiksi ollenkaan. Osa joutuu pettymään pahasti. Adoptio ei siis missään tapauksessa ole oikotie lapsiperheeksi, vaikka sen voi saada siltä tuolla toteamuksella kuulostamaan. Kaikille se ei ole mahdollista, ja sen sijaan että kommentilla yrittäisi lohduttaa, se saattaa joissakin tapauksissa satuttaa vastaanottajaansa entistä enemmän.

 

Mulle henkilökohtaisessa arvomaailmassani perhe ei ole välttämätöntä biologiaa. Kokemus perheestä sekä siihen kuuluvuuden tunteesta voi syntyä pelkästään lujan tunnesiteenkin kautta, eikä samaa lihaa ja verta-kuvioilla pakolla tarvitse olla mitään tekemistä asian kanssa. Olen lapsuudestani saakka kasvanut biologisessa perheessä, joka on aina myös tuntunut perheeltä. Mutta jos multa kysyttäisi, voisinko ottaa jonkun toisen synnyttämän lapsen osaksi perhettäni, rakastaa häntä ja luoda välillemme lapsi-äiti-suhteen, en epäröisi hetkeäkään. Vastaus olisi kyllä. Adoptiolapsi olisi aivan yhtälailla tervetullut lapsekseni kuin biologinenkin lapsi. Olisin valmis milloin tahansa lähtemään adoptiojonoon, avaamaan sylini ja sydämeni vieraalle lapselle. Vanhemmuudelleni ei ole edellytyksenä, että kantaisin lastani yhdeksän kuukautta vatsassani ja synnyttäisin hänet maailmaan itse.

 

Asiat eivät kuitenkaan ole aivan niin yksinkertaisia. Jos hedelmöityshoitoni eivät koskaan tule onnistumaan eikä biologista lasta tule niin se on sitten siinä. Minusta ei tule äitiä millään keinoilla. Niin valmis kuin adoptioprosessiin olisinkin, olisi se kaikki aivan turhaa, tulisin pettymään todella pahasti ja kokemus jättäisi taas yhden arven lisää muistoksi lapsettomuuden polusta koko loppuelämäkseni kannettavaksi. Adoptiopäätös tultaisi hylkäämään heti, koska olen näkövammainen, eikä asiasta neuvoteltaisi enempää. Ei etenkään, kun olen itsellisenä liikkeellä.

 

Kriteerit adoptiovanhemmiksi sopivuudelle ovat tiukat. Ymmärrän tämän, sillä usein vaikeista taustoista tuleville lapsille pyritään löytämään mahdollisimman hyvä, turvallinen ja vakaa kasvuympäristö jossa uusi elämä voi alkaa. Tarkkoja selvityksiä vanhempien kodista, taustoista, elämäntilanteesta, tukiverkoista, terveydentilasta ja muista tärkeistä tekijöistä ei tehdä turhaan tai kiusallaan, vaan puhtaasti lapsen paras edellä ja niin sen ehdottomasti täytyykin mennä.

 

Olen kuullut, että vamma kuin vamma on aina väistämätön este. Jonkun mielestä se voi olla hyväkin juttu, onhan näkemyksiä ja ajatuksia asiasta varmasti hyvin erilaisia.

 

Mutta koska itse tiedän, ettei näkövammani estä minua mitenkään tarjoamasta lapselleni riittävää turvaa, hoivaa ja huolenpitoa, tuntuu sen vuoksi adoptioprosessista torppaaminen kieltämättä todella pahalta. Tiedän, että mulla olisi valmiudet ja tarvittavat resurssit siihen kaikkeen. Tiedän sen niin hyvin kuin nyt ylipäätään kukaan vanhemmaksi haluava / tuleva voi tietää ja ennustaa – mikäänhän ei elämässä ole sataprosenttisen varmaa, ja mitä tahansa yllätyksiä voi tulla eteen meistä jokaiselle. Jo ennen hedelmöityshoitojen aloittamista olen pohtinut näitä asioita tarkkaan, istunut alas ja käynyt tärkeitä asioita ja ajatuksia läpi. Se on vaatinut multa täydellistä rehellisyyttä itselleni, niin vahvuuksien kuin heikompienkin kohtien myöntämistä ja punnitsemista. Se ajatustyö oli ehdoton eikä sitä voinut ohittaa, ennen kuin lähdin tässä elämäntilanteessa näin suureen elämänmuutokseen. Tulin lopulta tulokseen, että olen valmis hyppäämään kyytiin.

 

Niin Suomessa kuin muuallakin maailmalla on monia näkövammaisia vanhempia. Tunnen itsekin useamman, eikä heidän perhe-elämänsä lapsineen poikkea juurikaan näkevien vanhempien perhearjesta. Osa tarvitsee apua henkilökohtaisesta tilanteestaan riippuen enemmän, osa vähemmän, ja sitä on jokaiselle tarvittaessa saatavilla. Näyttö tästäkään tilastosta ei riitä – joskaan sellaista näyttöä adoptiosta päättäville tuskin suuremmin on esitettykään, vaan heidän silmissään vammainen vanhempi ei ole kuitenkaan riittävä vanhempi. En tiedä kuka ja missä lopulliset päätökset näissä asioissa tekee, löytyykö se taho jo Suomesta vai vasta toivotusta lapsen lähtömaasta, joka antaa sen viimeisen sanan ehdokkaiden hyväksymisestä tai hylkäämisestä. Kuitenkin käsitykseni mukaan hylsy tulee joka tapauksessa maasta riippumatta. Siksi en halua lähteä edes yrittämään. Tiedän ettei se tarina päättyisi kauniisti, ja se olisi vain yksi miekanisku lisää sydämeen. Niitä on jo nyt liian monta.

 

Mennessäni lääkärin juttusille viimeisimmän alkionsiirron epäonnistumisesta ryöpsähtäneen, ylitsepääsemättömältä tuntuneen henkisen pahan oloni takia, muistan lääkärin kysymyksen: Mites adoptio, oletko ajatellut sellaista? Olin siinä hetkessä niin surun murtama ja voimani olivat todella vähissä, enkä osannut ajatella asiaa selkeästi. Totesin hänelle etten halua adoptiolasta, ettei se ole mulle vaihtoehto ollenkaan. Jälkeenpäin tajusin kuinka typerästi lauseeni muotoilin. Jätin hänet käsitykseen, etten vain itse halua adoptiolasta elämääni. En ollut kyennyt tarkentamaan ajatuksiani, ja vaikkei asialla sinänsä ole kai väliä niin mieltäni painaa aina välillä edelleen se, että hän käsitti mut aivan väärin. Olisi pitänyt saada sanotuksi syy sille, miksi se ei ole vaihtoehto, enkä halua sellaista yrittää. Siksi, että vaikka kuinka haluaisin, en voi lasta sitä kautta koskaan saada. Olisin aivan hyvin voinut vuodattaa hänelle suruni myös adoptiolapsen saamisen mahdottomuudesta ja siitä, kuinka paljon se sattuu aina kun sitä alkaa ajatella tosissaan. Ehkä sekin suru olisi hetkeksi ihan vähän helpottanut. Etenkin kun lääkäri todella hoiti hommansa hyvin – kuunteli, ei töksäytellyt hölmöjä ja oli kaikin puolin empaattinen yrittäen tukea ja auttaa parhaansa mukaan, kun olin aivan palasina siinä hänen silmiensä alla.

 

Syitä, taustoja ja elämäntilanteita on monia, joiden johdosta adoptiota ei ole mahdollista toteuttaa. Siksipä sitä ei kannata pitää koskaan itsestäänselvänä vaihtoehtona kenenkään kohdalla. Eikä sillä kannata yrittää ketään lohduttaakaan, koska et voi olla varma millä tavoin aihealue kenenkin elämää koskettaa. Adoptioasian taustalla voi hyvinkin olla jokin kipukohta, johon sen esiin ottaminen saattaa pahasti viiltää. Kannattaa mielummin vaikkapa sanoa, että toivon sydämestäni että saat / saatte vielä jotakin kautta toivomanne lapsen. Neuvojen jakaminen ei yleensä ole toivottua tai tarpeen.

Perhe Lapset