Toivo on mun puolella
Syksy lähestyy ja se tuntuu tapahtuvan vauhdilla. Kesä on vilahtanut ohi ihan silmissä, toki sitä on vielä jäljelläkin ja nautin joka solullani nyt helteiden loppumisesta. Kuulun niihin tyyppeihin, jotka eivät siedä paahtavan kuumia päiviä, jolloin tuntuu että kärventyy paikoilleen. Jossain vaiheessa heinäkuuta alkoi iskeä jo epätoivo – eikö tämä kamaluus ikinä lopu. Vaan onneksi kuitenkin loppui, ja ihanat kesäiset, mutta sopivan vilpoisat säät niin raikkaine ja odotettuine sateineen saapuivat vihdoin. Voin taas nauttia kesästä täysin siemauksin. Ehkä kilpirauhasen vajaatoiminta saattaa vaikuttaa siihen, etten siedä kuumuutta, muutakaan syytä en sille osaa oikein keksiä.
Kilpirauhasesta puheenollen, ja pian saapuvasta syksystäkin. Syksyn tullen uusi alkionsiirto häämöttää hiljalleen jo lähitulevaisuudessa, jos kilpirauhanen antaa siihen mahdollisuuden. Tarkoitus on, että käväisen syyskuun alussa tarkistuslabrassa ja jos kaikki on kunnossa, olen yhteydessä klinikalle ja alamme lääkärin kanssa suunnitella seuraavaa siirtoa. Nyt kun kirjoitan asiasta tähän, alkaa jo jännittää, suorastaan hirvittää ja sydämessä muljahtaa. Mitä jos se ei vieläkään onnistu? Mitä jos rämähdän taas korkealta alas ja kaikki murtuu jo ties monennenkohan kerran. Pakko on kuitenkin yrittää, muutakaan mahdollisuutta ei ole – millään muulla keinoin en pysty tulemaan raskaaksi.
Aion keskustella lääkärin kanssa tarkkaan ja vakavasti siitä, milloin siirto ylipäätään on fiksuinta tehdä. Hän saa asian sitten päättää – hänhän tässä on se ammattilainen. Itseäni mietityttää se, kuinka kauan kilppariarvojen olisi hyvä pysytellä vakaasti viitearvoissa ennen kuin ollaan turvallisilla vesillä, eikä olisi niin suurta riskiä epäonnistumiselle niiden takia, etenkin kun arvot tuntuvat välillä tekevän ihmeellisiä loikkia aivan yht’äkkiä ylöspäin ja lääkeannosta joutuu nostamaan uudestaan ja uudestaan. Luotan lääkärin kyllä tietävän, luotan hänen ammattitaitoonsa ja siihen, että hän tekee parhaansa että vihdoin onnistuisin. Yksin tällaisten asioiden murehtiminen ja niistä päättäminen olisi tosi hankalaa. Onneksi niin ei tarvitse tehdä.
Mikä sitten seuraavassa alkionsiirrossa olisi toisin edelliseen verraten, tai itseasiassa kun vertaillaan nykyhetkeä koko tähänastiseen yrityshistoriaani? Näitä on hyvä nyt vähän miettiä ja yrittää sitä kautta valaa itselleen toivoa siitä, että nyt olosuhteet onnistumiselle ovat suotuisammat.
Suurin muutos on juurikin tämä kilpirauhanen. Kun olen viimeksi käynyt läpi yrityskiertoa hoitoineen, kilpirauhasen vajaatoimintaani ei oltu tuolloin vielä ollenkaan löydetty. Arvot eivät olleet viiterajoissa, ja kun asia viimein selvisi, huomattiin labrakokeista myös kilpparin vasta-aineiden olleen hieman koholla. Olen kuullut, että vasta-aineiden häiriöt voivat estää alkiota kiinnittymästä kohtuun. Tämä olisi mun kohdalla erittäin looginen selitys sille, miksi kemiallisia raskauksia on ollut, eli yritystä on jokusen kerran ollut tarrata kiinni mutta alkio on kuitenkin pudonnut matkasta lähes heti samantien. Monissa kilpirauhasen vajaatoimintaa käsittelevissä artikkeleissa on mainittu häiriöt kuukautiskierrossa sekä lisääntymisessä. Siispä nyt kun asia on hoidossa ja kunnossa seuraavassa siirrossa, saattaisi se auttaa raskauden alkamisessa.
Toinen juttu on D-vitamiini. Ensimmäisten kilpparikokeiden kanssa samalla kertaa lääkäri laittoi lähetteet monen muun kokeen lisäksi myös D-vitamiinille. Tiesin jo silloin, että olin syönyt sitä huonosti, ja sehän näkyi labratuloksissa – reilusti matalalla. Monesta lähteestä olen kuullut nyt jälkeenpäin myös sen, että tämän olisi hyvä olla viitteissä raskautta yritettäessä. Tätä painotti myös oma uusi hedelmöityshoitolääkärini kun ensimmäistä kertaa kävin hänen vastaanotollaan. Sittemmin D-vitamiinivarastoni ovat korjaantuneet päivittäisillä 100 mg:n annoksilla, ja vitamiini on toki käytössä edelleen. Siitäkään en enää luovu nyt kun tiedän kuinka tärkeä juttu se tässä projektissa on. Tärkeä se on ehdottomasti muutenkin, enkä vieläkään oikein käsitä miten olen laiminlyönyt sen saannin aiemmin niin pahasti vaikka olen aina tiennyt sen merkityksen.
Ferritiini. Sekin katsottiin tällä samaisella ensimmäisellä labrakäynnillä pari vuotta sitten, jolloin lukema oli 51 eli vähän alakanttiin sekin. Olen syönyt Obsidan-rautavalmistetta purkista jo pidemmän ajan, joten tilanne olisi hyvä uudelleen tarkistuttaa. Varastorautakin todennäköisesti on nyt edellistä alkionsiirtokertaa paremmalla tolalla.
Siinäpä se. Kaikki muu on ennallaan, muuta ”vikaa” musta ei koskaan ole löytynyt. Vaikka järkeni sanoo, että johan nämä edellä mainitsemani muutoksetkin ovat isoja ja merkittäviä, hiipii silti päälle hirveä pelko tulevasta. Mitä jos epäonnistumiset ovatkin johtuneet jostakin aivan muusta? Jos nämä eivät olekaan ne syyt niille, ja jotain muutakin häikkää on sittenkin. Jotain, jota kukaan ei vain huomaa etsiä ja selvittää. Nämä lisääntymisjutut tuntuvat joskus olevan yhtä suurta mysteeriä, ettei aina voi tietää mikä on seurausta mistäkin ja miksi jotakin tapahtuu tai jää tapahtumatta. Kuu ja kaikki maailman tähdet on oltava millilleen tietyssä asennossa että tärppää. Jos tärppää vielä silloinkaan. Ei voi kuin tehdä sen mitä olemassa olevan tiedon valossa pystyy ja muu aika onkin sitten ainoastaan pelkkää odottamista ja järjetöntä tunnemylläkkää laidasta laitaan.
Mutta vaikka tässä nyt pelottaa, ahdistaa ja ainakin tuhat kysymystä pyörii mielessä ilman vastauksia, näyttää kuitenkin siltä että toivo on mun puolella. Se ei ole hylännyt ja lähtenyt pois. Se jaksaa vielä. Ja siihen on vain tarrauduttava. Lohdullista on se, että jotain mahdollisia syitä epäonnistumisille on löydetty, ja niitä korjataan nyt parasta aikaa. Seuraavassa siirrossa pyritään siihen, että kaikki on niin kunnossa ennen sitä kuin ikinä mahdollista, huolehditaan etteivät veriarvot ole rempallaan ja että saan myös kaiken tarvittavan lääkkeellisen avun. Tuntuu hyvältä myös se, että olemme lääkärin kanssa täysin samoilla linjoilla tästä kaikesta.
Haluaisin ajatella, että kyllä tämä tästä, kyllä kaikki järjestyy vielä parhain päin. Mutta en uskalla heittäytyä siihen tunteeseen ihan kokonaan, olen koko ajan varuillani vaikken haluaisi olla. Se on toki tässä tilanteessa normaalia, valoisaan tulevaan on mahdotonta täysin luottaa. Yritän kuitenkin edes ihan vähän, koska vaikka pelkään, ei toivo ole kokonaan sammunut. Kyllä se siellä palaa, ihan pienesti pelon seassa mutta palaa kuitenkin. Se on tärkeintä.