Plussan jälkeen piinapäivät jatkuivat eri muodossa, ahdistavampina kuin aikaisemmin. Kuten aikaisemmin kerroin, ensimmäinen mitattu hCG-arvo oli hyvin matala. Jos hCG-arvo on erittäin matala, todennäköisyys keskenmenoon tai kohdunulkoiseen raskauteen on paljon tavallista suurempi. Minua pyydettiin menemään parin päivän kuluttua uudestaan verikokeisiin, jotta nähtäisiin mihin suuntaan tilanne kehittyy. Kontrollissa hCG oli yllätyksekseni ja helpotuksekseni tuplaantunut. Ensimmäisen hCG-mittauksen jälkeen minulta kyseltiin, onko keskenmenoon viittaavia oireita. Toisen mittauksen jälkeen onniteltiin raskaudesta ja sain ajan varhaisultraan. Minua ohjeistettiin myös varaamaan aika äitiysneuvolaan (hah, as if).

Ehkä osittain tästä matalan hCG:n aiheuttamasta alkujärkytyksestä, minut valtasi aivan hirvittävä keskenmenon pelko. Viime viikot ovat kuluneet lähes jatkuvassa ahdistuksessa ja stressissä. On ollut erittäin vaikea keskittyä yhtään mihinkään järkevään ja olen tarkkaillut itseäni aivan jatkuvasti. Onko oireita liian vähän? Ovatko ne vääränlaisia? Aristavatko rinnat nyt vähemmän kuin eilen? En olisi osannut aiemmin kuvitella, että saattaisin olla pahoinvoinnista niin onnellinen. Keskustelupalstoilla keskenmenoja tuntuu olevan hirveän paljon ja vieläpä tosi myöhäisillä viikoilla. Tarinoita oireettomista keskeytyneistä keskenmenoista tuntuu myös riittävän. Ajoittaiset kovat menkkamaiset kivut eivät helpottaneet huoliani.

Toisaalta odotin varhaisultraa aivan malttamattomana, mutta toisaalta kauhuissani. Parhaimmillaan varhaisultra voi tuoda hetkeksi hiukan mielenrauhaa. Jos varhaisultrassa todetaan kohdunsisäinen raskaus ja alkiolla hyvä syke, keskenmenon riski pienenee huomattavasti. Pahimmillaan taas… Huonoja vaihtoehtoja on monia: kohdunulkoinen raskaus, tuulimuna, alkio ei vastaa viikkoja, syke näkyvissä mutta liian hidas.

Ennen varhaisultraa itkin käytävässä jännityksestä. Varhaisultrassa alkio oli kauniisti kohdun sisällä, vastasi suurin piirtein laskettuja viikkoja ja syke oli näkyvissä. Puristin mieheni kättä ja kyyneleet vaihtuivat onnenkyyneliksi. Nyt ehkä uskallan henkäistä helpotuksesta, ainakin hetkeksi, ihan pikkuisen. Hoitokontaktimme lapsettomuuspoliklinikalla päättyy (ainakin toistaiseksi) ja jatkamme seuraavaksi tavallisen neuvolan asiakkaina. Olo on aika epäuskoinen. Vielä on kovin varhaista eikä mikään ole varmaa ennen kuin saa vauvan syliin. Ehkä tässä täytyy kuitenkin vähitellen alkaa asennoitua siihen, että asiat saattavat mennä myös hyvin ja yrittää nauttia raskaudesta.