Voin kertoa että mindset on ollut koetuksella.

Haluan jakaa tämän oman kokemukseni, koska tiedän että sillä ruudun toisella puolella on myös sellaisia, jotka etsivät töitä, ovat lomautettuina tai  ovat irtisanottu töistään. Monelle tällainen tilanne aiheuttaa ahdistusta ja sitä se oli ajoittain minullekin. 

Kesäkuun viimenen päivä ”varma” työtilanteeni koki kovan kolauksen. Siitä päivästä lähtien stressitasot on vaihdelleet päivästä toiseen. Tilanne ei ole ollut helppo.

Tilanteen eteen on pitänyt tehdä enemmän töitä, omassa päässä nimittäin.

Stressaaminen kuluttaa todella paljon energiaa! Haluan käyttää tuon energian mielummin uuden luomiseen ja selviytymiseen, kuin paniikkiin tai ahdistukseen.

Aika nykyisissä työtiloissa alkoi todella käydä vähiin ja paineet puskea päälle, mutta pidin silti unelmat tarkasti mielessä ja yritin huonoinakin päivinä visualisoida uutta oman henkistä ja oman tyylistä yritystoimintaa. 

Tiedän kaikki kliseet (ovi sulkeutuu ja avautuu yms) ja uskon moniin ”highvibe” juttuihin MUTTA, siinä hetkessä kun tilanne on hurjimmillaan, ei näistä ole mitään hyötyä, JOS ei itse niihin usko. Ja tätä sain harjoitella! 😅 Olen myös joutunut tarkastelemaan omaa asennoitumista ja toden teolla tarvinnut asennetta tämän kaiken hoitamiseen.

Luin väkisin jopa vähän teennäisiltä vaikuttavia artikkeleja ja kuuntelin podcasteja ajatellen ”hyvähän tuon on noin positiivisesti puhua kun sillä on sitä tätä ja tuota”.

Tein sen, koska jossain omissa syvyyksissä ja syövereissä luotin, että tämän kuuluu mennä näin. Annoin asialle aikaa.✨ (aika on taikaa.) Olin ja elin siinä epämiellyttävässä tunteessa vaikka pahaa teki, ja välillä taas nauroin ääneen ”miten tää on ees mahollista” -tilanteelle johon elämä minut yhtäkkiä heitti. 

Tässä sitä nyt ollaan, melkein 3kk myllerryksen jälkeen.

Kiitollisena kokemuksesta.

Aloittamassa uutta.

Mun työt hyvinvoinnin alalla ei todellakaan ole loppumassa pienen kolauksen jälkeen, se oli merkki, että nyt on aika luoda jotain uutta rohkeasti. Siirryn lokakuussa uusiin toimitiloihin Lahden Malskille, Päijänteenkatu 9, Lahti.

Minulla on etuoikeus päästä Marita Kotron luo jatkamaan kauneus- ja hyvinvointipalveluita.

Marita on monipuolisesti osaava ja aidosti ihmisläheinen terapeutti, jonka kaunis työpiste mahdollistaa tilan uudelle kokonaisuudelle.

Tämä alojen yhteistyö avaa monta uutta mahdollisuutta toteuttaa hyvinvointia.

Mun aloittama IHO – KEHO – MIELI konsepti konkretisoituu nyt Malskilla.

Tulen kertomaan vielä paljon lisää ja tiputtelee tietoa tulevasta, mutta jatkossa:

Tervetuloa HYVINVOINNIN OLOHUONEESEEN!

Aihe mistä en ole kirjoittanut, enkä oikeastaan uskaltanut  paljon puhua.

Se mitä naisilta ei saa iän lisäksi kysyä. Se mitä tuijotetaan vaa’asta. Luku mikä on joko liian paljon tai liian vähän. Se mikä MUKA arvioi tai arvottaa meitä. Puhutaan painosta.

Hei sisko, tässä kehoni tarina.

Oon aina rakastanut liikuntaa ja pienestä pitäen olen tottunut leikkimään eli liikkumaan. Ei teininä tarvinnut miettiä mitä tai miten paljon syön ja kun lentopallo harrastuksen kautta tuli urheiltua paljon, sai luvan kanssa herkutella ystävien ja joukkuekavereiden kanssa mielin määrin. Olin normaalipainoinen. Keho asioita ei tullut sen kummemmin mietittyä, kunhan pysyi ehjänä, ilman loukkaantumisia niin että pääsi pelaamaan!

Noh, sitten lukio loppui. Pieksämäen urheilulukio vaihtui Hieroja kouluun Fuengirolaan. Samalla liikunta vaihtui…. hmmph… lekotteluun, sangriaan ja tapaksiin. Tällä yhtälöä 9 kuukaudessa saadaan aikaan mukava painon nousu.

Kävinhän minä patikoimassa upeissa maisemissa, Malagan joukkueen mukana muutamissa turnauksissa ja tanssimassa yökerhoissa koulukavereiden kanssa.

Hauskaa oli ja upeita kokemuksia. Niin hauskaa ja mielekästä, ettei painon nousu tuntunut missään. Uskokaa tai älkää, viihdyin minishortseissa ja -hameissa, eikä rannalle ollut mikään kynnys mennä bikineissä!

2011 Nautin opiskelijan elämästä Espanjan auringon alla, eikä reilu +10kg tuntunut kummalliselta.

Takaisin Suomeen palattuani aloin kaivata liikuntaa ja sen mukana tulevaa hyvää oloa. Huomasin myös, että keho oli selvästi muuttunut, koska en enää mahtunut tavalliseen tapaan talvivaatteisiini.

En ollut kiinnostunut dieteistä, enkä suunnitellut treeniohjelmaa. Lähdin vain liikkeelle.

Aloitin kävelyllä. Kävelin ja kävelin, kunnes jaksoin hölkkäillä pieniä pätkiä. Jonkin ajan kuluttua kaipasin omia juoksulenkkejäni. Siitä oli tullut tapa.

2012 muutin Lahteen. Löysin ihanan tiimin Pelicans Cheer Girls -ryhmästä, aloin käymään salilla ja juoksulenkit olivat edelleen osa arkea. Oli ihanaa olla hyvässä kunnossa. Rakastin liikkumista ja siitä tulevaa energistä olo. Tunsin kuinka astmaatikon keuhkoni vahvistuivat lenkillä, kuntosalilta sain voimaa ja hallilla ystävien kanssa tanssimista ei voinut edes laskea liikunnaksi, se oli niin kivaa.

Taas yksi uusi, hauska, mielenkiintoinen vaihe elämässä. Kroppa tuntui omalta ja pääsin tekemään kaikkea mukavaa.

sitten..

Rakas isäni joutui suureen sydänleikkaukseen. Pelkäsin, että menetän rakkaan isäni. Pelkäsin niin kovasti. Tässä lisänä oli tietenkin samaan aikaan vielä muukin henkilökohtainen myllerrys meneillään.
Reagoin keholla pelkoon ja se oireili erilaisilla ihottumilla, aineenvaihdunta häiriöillä ja vatsavaivoilla.

Isäni leikkaus onnistui ja olen tästä maailman kiitollisin.
Kroppani oli kuitenkin kokemuksesta sekaisin ja laihduin.

En kärsinyt syömishäiriöistä. Väsyneempi minä kyllä olin kun keho ei osannut hyödyntää sille tarjottua polttoainetta.

Olin kuitenkin pituuden ja sen hetkisen painon puolesta melkein mallin mitoissa ja pääsin erilaisii kuvauksiin ja näytöksiin.

Kerran kuvauksissa valokuvaaja kehotti laihduttamaan ja tekemään kyykkyjä kun reiteni olivat liian leveät. Jos en laihtuisi, en sopisi malliksi suuren kokoni takia.

Olin ihmeissäni. Olin laihtunut -20kg  ja yhtäkkiä joku olikin sanomassa etten kelpaa ja että minun tulisi laihduttaa.

Taisin minä siinä joitakin viikkoja ihmetellä ja peilistä niitä reisiäni peilistä katsoa ja arvostella. Mutta kyykkyjä en sen enempää tehnyt, enkä ruokaani vähentänyt. Mallin työt saivat jäädä. Paino nousi sopivasti, jaksoin paremmin ja viihdyin nahoissani taas.

Elämän aikana  paino vaihtelee ja heittelee.
Se minkä kokoinen ihminen on, ei määrittele ihmistä.

Paino ei voi, eikä saa määritellä ihmistä. Olitpa sitten laiheliini tai rotevampi, olet yhtä tärkeä ja yhtä merkityksellinen.

Tärkeintä, kaikista tärkeintä on se, miten itse tunnet oman kehosi, ja miltä se  sinusta tuntuu.

Edelleen painoni nousee ja laskee, muttei noin radikaalisti. En omista vaakaa, mutta tiedän, että painoni vaihtelee, koska TUNNEN SEN. Tunnen kun kehoni on virkeä sekä fresh  ja tunnen myös sen, kun kiireisen arjen hulinassa se on kerännyt kaikki energia varastoja täyteen tai kun se on stressaantuneena ääriään myöten turvoksissa.

Olen 179cm pitkä. Nuorempana koin, että olin se jättiläinen, miesten mittainen jne. ( ei kovin hohdokkaita kuvauksia nuorelle naiselle). Kyllä, sain kommentteja tästä tietenkin.  Lopulta päätin että olen näyttävä, en jättiläinen. Tein sen muutoksen omassa päässäni, oikaisin ryhtini ja olin rohkeasti ”se hirmu pitkä tyttö”.

Voisimmeko olla onnellisia juuri sen kokoisina kuin olemme. Tai jos haluamme painoon järkeviä muutoksia, voisimmeko tehdä sen ilolla ja jos omat neuvomme ei riitä, pyytää siihen alan osaajan tai kaverin mukaan.

Hyväksytään, ollaan lempeitä ja kunnioitetaan vartaloitamme.

Tällä hetkellä tunnen olevani omissa nahoissani. Oikean kokoisena ja pituisena. Olen kiitollinen terveestä kehosta, joka kannattelee minua ja jonka ansiosta pääsen tekemään elämää.