Mitä minä häviän jos kehun muita? Pienennänkö itseäni jos nostan muita ylös? Vai kenties olen itse suurempi, kun myös nostan muita? Valitettavasti tänäpäivänäkin vielä näkee etenkin ravintola-alalla sitä, että lytätään muita. Puhutaan kolleegoista negatiivisesti, ei vaan siis oman työpaikan kolleegoista, vaan yleisesti. Vähätellään toisten saavutuksia, menestystä tai työtä. Se, ettei itse ole samaa mieltä toisen kanssa tai näkee alan eri tavalla, ei mielestäni tarkoita sitä, että toinen on automaattisesti huonompi. Useinhan tämä tilanne lähtee kilpailuasetelmasta ja etenkin nykypäivän taloustilanteessa jokainen ravintola kamppailee rahavirrasta ja asiakkaista. Tämä saattaa näkyä kateutena, katkeruutena ja negatiivissävytteisenä kilpailuna. Ei olla aidosti onnellisia toisen menestyksestä, vaan puhutaan siitä hieman pilkaten tai väheksyen.

Meitä mahtuu ravintola-alalle monia. On Michelin-kokkeja, lounaskokkeja, a la carte ravintoloiden kokkeja, bistrokokkeja, kahvilan työntekijöitä, leipureita, pikaruokalan työntekijöitä, food designereita, catering-alan osaajia, you name it! Meille kaikille halukkaille löytyy varmasti oma tila ja väylä, jossa toteuttaa itseään, harjoittaa ja todentaa omaa osaamista ja ennenkaikkea tehdä töitä. Itsekin intohimoalallani työtä tekevävä täytyy aina välillä muistuttaa, että me loppujen lopuksi tehdään vain töitä. Tämä on meidäm työ, ei elämä. Se, että jos joku tienaa mua enemmän lounasravintolassa, yksityiskokkina, cateringfirmassa tai vaikka tv-kokkina, ei ole minulta pois. Repeat it after me: ”Muiden menestys ei ole minulta pois”.

Oon valitettavan usein kuullut urani aikana muiden ihmisten vähättelyä ja herra varjelkoon niin minuakin on 110% varmuudella vähätelty. ”No se nyt on vaan sellanen” tai ”Ei se nyt niin kummosta ruokaa ollut”. On eri asia olla kriittinen ja olla oikeusbmielipiteeseen, mutta se, millä mielestäni on merkitystä, missä, milloin ja kenelle mielipiteensä ilmaisee. Kun olin nuorempi ja vasta aloittanut kokkikoulun, oli säveleni selvät, että minusta tulee Michelin-kokki. Tavoitteeni oli HETI korkealla ja näin fine dining elämän ainoana järkevänä, mahdollisena ja varteenotettavana vaihtoehtona, eikä päähäni mahtunut se, miten kaikki ei tavoittele samaa? Miten kaikilla ei ole sama motivaatio? Onko ne vaan laiskoja? Huonompia?

Vastaus tähän on tietenkin ei, ei ja ei. Myöhemmin kun hieman rauhoituin ja kasvoin, näin ja opin, että ei kaikista tarvitse tai pidäkään tulla Michelin-kokkeja tai palkittuja, maailmallakin tunnettuja kokkeja. Me ravintola-alalla tarvitaan variaatiota, erilaisia ravintoloita, ihmisiä ja tekijöitä. Kaikille on oma paikka, emmekä voi arvottaa toisiamme. Michelin on rengasfirma, 50 parasta lista on äänestykseen perustuva, Pro gaalassa saattaa voittaa palkinnon se, kellä on laajin tuttavapiiri ja sitä kautta saa eniten ääniä. Se, onko vuoden kokki tai Taitaja-kisojen voittaja automaattisesti paras kokki, ei aina pidä paikkansa. Asiat ovat niin paljon moninaisempia. Paras kokki ei ole aina paras työkaveri, tiimipelaaja, johtaja, opettaja/mentori jne. Kaikki riippuu tarkastelukulmasta.

En missään nimessä halua vähätellä palkintojen saajia tai kisoissa menestyjiä, vaan ehkä tarkastella vertailuasetelmia laajemmin. Herättää näkemään, että hyvä kokki tai huippukokki on muutakin, kuin rengasfirman tunnustukset, palkinnot tai työhistoria. Keitä me olemme arvottamaan toisten työtä?

”Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään” on noussut mulla aika hyväksi ohjenuoraksi. Mitä minä saan siitä, jos lynkkaan muita? Mitä saan siitä, että pienennän muita? Olenko minä sen arvokkaampi silloin tai nousenko minä, jos painan muita alas? Olen vastannut itselleni: En ole. Päinvastoin. Voimaa on siinä, että pystyy nostamaan muita aidosti ylös. Voimaa on siinä, että voi shoutouttaa muita vähettelemättä samalla itseään. Koska muiden menestys alalla on meidän menestystä. Mitä useampi menestyy, sitä todennäköisemmin koko ala menestyy.

Mua on painettu alas. Mua on lytätty. Lynkatty, vähätelty. Mun älykkyyttä tai osaamista on kyseenalaistettu. Vaikka tää kaikki menee välillä tosi pahasti ihon alle, yritän muistaa, että se kertoo enemmän sanojasta, kuin minusta. Joillakin on niin paha olla, että se paha olo ei enää mahdu sisälle, vaan pitää purkaa jo muihinkin. Uskon, että tästä on usein muiden aliarvioimisessa tai lynkkaamisessa kyse. Omasta epävarmuudesta, kateudesta tai pahasta olosta. Loppujen lopuksi mitä tällaisille lynkkaajille jää? Negatiivisuus. Valossa on paljon kevyempi kulkea, kuin pimeässä. Lempeydellä on paljon kevyempi johtaa, kuin vihalla. Ja positiivisuudella on paljon isommat siivet, kuin negatiivisuudella. Koska vanha sanonta ”metsä vastaa kun sinne huudetaan” pitää paikkansa. Uskon, että kaikki se hyvä mitä teemme toisten eteen, tulee joskus meille vastaan.

Mä olen todella itsekriittinen ja jollain tasolla perfektionistikin. Vaikeimmat pettymykset työelämässä on ne, jotka aiheutat itse itsellesi. Muiden virheet on niin paljon helpompi ohittaa, kuin omat. Enkä nyt puhu vain suurista virheistä, vaan ihan mitättömistäkin asioista. Teet vahingossa sotkua, epäonnistut jossain, jokin lipeää kädestä tms. Ärräpäät lentää..

Mulle pahinta on se, jos oma pää ei toimi. Kokin työssä on kaksi tärkeää työvälinettä, kädet ja vielä tärkempi; aivot. Jos musta hetkenkään tuntuu, että aivot ei vaan tänään toimi, turhaudun itselleni ja alkaa negatiivinen sisäinen puhe ja piiskaaminen. Piiskaan itseäni siitä tai saatan läimäyttää itseäni otsaan, koska ärsyttää se, että vaikka kuinka pusken niin ajatus vain takkuaa. Focus on kaiken A ja O, ja jos se puuttuu, en myöskään nauti työstä samalla tavalla. Yksi tähän vaikuttava tekijä on etenkin meillä naisilla hormonit. Moni on ehkä valjastanut jo kuukautiskierron hyödyt ja haitat arkeensa ja jaksottaa esim.töitä, treenejä tai muita suoritteita kierron mukaisesti, mutta itse en ole päässyt tähän vielä ainakaan messiin. Olen nukkunut tosi huonosti viimeiset melkein pari viikkoa. Huomaan, että vaikka olen nauttinut uudesta työstä, alkujännitys ja stressi, sekä aivojen extra kuormittuminen vaikuttaa yöuniin. Koko viikon mittaan oon ollut herättyäni kärttyinen ja väsynyt. Muut ihmiset ympärillä on ärsyttäneet ja pienetkin asiat ottaneet hermoon. Töissä kuitenkin olo on rentoutunut ja olen nauttinut ihmisten seurast, työstä ja huonoista vitseistä.

Eilen oli jotenkin extra vaikea päivä. Olen ollut uudessa työssä tähän asti skarppina ja kovalla focuksella joka päivä itseäni kokoajan tietoisesti haastaen, mutta eilen ei vaan lähtenyt. Misasin melko joutuisaan ja siivottiin ahkerasti, mutta serviisin alkaessa focus karkaili. Kärsin vatsakivusta koko päivän ja alavatsa oli krampissa. Aivot tuntui harhailevan ja jouduin tekemään extratöitä, jotta focus pysyi ja ajatus kulkisi kirkkaasti. Olen aika monen naishenkilön kanssa puhunut tästä ja he samaistuu, että kun kuukautiset on tulossa, aivot tuntuu samealta, ajatus ei kulje ja olo on alakuloinen ja itkuinen.

Alavatsakrampin ja huonon mielialan edetessä tajusin, että aivosumuni, alakuloiset ajatukset ja focuksen puute ei johdukaan ”minusta”, vaan hormonihuuruista. Uskomatonta, miten hormonit ja kuukautiskierron vaihe voi sekoittaa päätä ja tunnetiloja niin paljon. Keskustelen itseni kanssa ja kysyn itseltäni, onko mulla mikään hätänä, miksi olen alakuloinen, miksi en voi keskittyä, mikä harmittaa, miten voisin saada hyvän focuksen? Hormoneista tai kierrosta johtuva alakulo ja focuksen puute tai liika itsekriittisyys on jotenkin irrallaan oleva ”normaalista” tunne-elämästä. Näen sen tosi visuaalisesti, että silloin kehossa puhuu hormonit, en minä (ytimeni), vaikka hormonit ovat osa minua. Tavallaan ulkoistan focuksen puutteen tai aivojen sumuisuuden ja ahdistuksen. Pahinta siinä on se, että hyvin harvoin voin asialle mitään.

Itsekriittisyyteni kasvaa kierron tiettyinä vaiheina. Voitte vaan kuvitella, kun jo valmiiksi itsekriittinen kokki saa lisäbuustia kriittisyydelleen. Siinä meinaa seinään tulla äkkiä pään kokoinen lommo. Haluaisin antaa itselleni armoa sellaisina päivinä, esim.kuin eilen oli, mutta toisaalta ajattelen, että tietyllä tasolla ”no excusses” ajattelu pätee. Se, että ei suoriudu omalla parhaalla tasolla on minun vastuuni ja vain minä olen vastuussa siitä, että saan focukseni kasaan, jotta suoriudun vaaditulla tasolla. Sitten on tietysti niitä päiviä kun muiden silmissä vedän hyvin, mutta pääni sisällä en ole lainkaan tyytyväinen itseeni. Ne päivät ovat raskaimpia käsitellä. Se kaikkihan kumpuaa jäätävästä kunnianhimosta, mutta myös itsekriittisyydestä ja riittämättömyyden tunteesta. Tiedän etten ole ainoa, jolla on tällaisia fiiliksiä välillä. Asia, jota harjoittelen on käsitellä mahdollisimman nopesti ja OBJEKTIIVISESTI tilanteet ja esim.työpäivän, ei niinkään tunnekokemuksena, vaan puhtaasti suoritteena. Muistutan itseäni myös siitä, että virheitä saa ja pitääkin tehdä. Niistä oppii ja ne on jopa välttämättömiä kehittymiselle.

Tänään taidan viettää sunnuntaita sängyssä lepäillen, ravinteikasta ruokaa syöden ja Selviytyjiä ja TTK tuijotellen♡

-Hormonihuuruinen, väsynyt Maikki