Minua pikkutytöteltiin kuntosalilla – saako nainen olla vahva?

Ulkonäköni ja sukupuoleni perusteella on yllättävää, että nostan mielelläni painoja. Näin ymmärrän +60-vuotiaalta mieheltä viikko sitten kuullun, minulle osoitetun kommentin, joka meni sanasta sanaan (käännettynä saksasta) näin: ”Oho! Pikkutyttö kantaa noin isoja painoja”. En ollut siis ainoastaan tyttö, vaan pikku tyttö. Olin siivoamassa treenipistettäni ja kannoin levypainoja takaisin paikalleen, jota kyseinen mies näki tarpeelliseksi kommentoida. Jos olisin ollut nuori mies, ei kukaan olisi kommentoinut mitään. Osaatteko kuvitella jonkun kutsuvan pari-kolmekymppistä itselleen tuntematonta miestä pikkupojaksi?

Asia jäi häiritsemään, enkä ollut varma oliko se aiheetonta vai ei. Juttelin muutamien kavereiden ja kollegoiden kanssa asiasta. Osa sanoi, ettei tyyppi varmasti sitä ilkeänä kommenttina tarkoittanut. Jotkut olivat sitä mieltä, että minun olisi pitänyt ladata takaisin samalla mitalla, ja kysyä mitä papparainen kuntosalilla touhuaa, onko kenties eksynyt. Jotkut pohtivat, että vanhempi sukupolvi ei ehkä tiedä, ettei nykypäivänä ole ok sanoa noin. Miten olisitte itse reagoineet?

Mitä sitten saan naisena harrastaa?

Tilanne ei ollut uusi. Vain nopean muistelun tuloksena, mieleeni muistui viimeisen neljän vuoden ajalta, eli siitä lähtien kun muutin Saksaan, muihinkin urheiluharrastuksiini liittyviä kommentteja:

  • Useaan otteeseen on naureskeltu kuntonyrkkeilyharrastukselleni: ”ai sä harrastat kuntonyrkkeilyä? Ei kyllä uskois!”, yhdistettynä katseeseen, joka skannaa kehoni päästä varpaisiin. Näytän kuulemma liian viattomalta, kiltiltä, blondilta, tyttömäiseltä jne.
  • Pelatessani Roller Derbyä ja ollessani aika ajoin pahoillakin mustelmilla, heräsi monien miespuolisten kollegoiden suojeluvietti: ”Älä nyt vaan satuta itteäs, onkohan toi laji ihan terveellinen naisille”, ”et kyllä näytä henkilöltä, jolla noin agressiivisia harrastuksia on”. Sain jopa kuulla, kuinka minun pitäisi lopettaa kyseinen harrastus, ennen kun käy mitään vakavempaa. Uskotteko, että miespuoliselle kollegalle, joka harrastaa vaikkapa painia ja tulee korvat kukkakaalilla töihin, yllytetään lopettamaan harrastus? Ei. Häntä läimäytetään selälle, ja kehutaan kovaksi tyypiksi.
  • Kollega sanoi pari viikkoa sitten, että selkälihakseni näyttävät MIEHEKKÄÄLTÄ, ja että ei naiset halua kasvattaa lihaksia liikaa (tähän palaan vielä…). En koe olevani kovin lihaksikas, joten osaan vain kuvitella, kuinka paljon sontaa todella kunnianhimoisesti treenavat naiset joutuvat kuulemaan.

Nämä edellämainitut tilanteet eivät suoraan tytöttelyä olleet, mutta viestiltään yhteneväiset: osoittaa, että minulta odotetaan tietynlaisia ominaisuuksia sekä mielenkiinnonkohteita naisena – ja rankaksi mielletyt urheilulajit eivät kuulu niihin.

Mitä tytöttelyllä halutaan viestiä?

Tyttöporukka, tyttöjen ilta, likkojen lenkki… Mikään näistä ei tunnu vähättelevän naiseutta. Kun sanaa käyttää monikossa, sen merkitys muuttuu. Kun puhutaan tytöistä ryhmänä, oli kyse sitten saksasta, tai suomesta, se ei tunnu korostavan naisten eroavaisia ominaisuuksia mieheen verrattaessa.

Yksittäisenä sanana tuntuu ’tyttö’ tosin viittaavan enemminkin lapseen, ja siitä kumpuaviin mielikuviin – ’viaton’, ’söpö’, ’siro’ (ehkä se on ongelma itsessään, että sanan mielikuvat eroaa niin karkeasti esimerkiksi sanasta ”poika”). Jopa Saksassa harvemmin kuulee sanan ’Mädchen’, joksi minuakin kutsuttiin, viitattaessa aikuiseen naiseen. ’Mädels’ monikkomuotoa kylläkin. Englanninkielessä sanaa tulee käytettyä jotenkin neutraalimmin, myös yksittäisestä aikuisesta puhuttaessa. Toki oli kieli mikä tahansa, sanasta välittyvään viestiin vaikuuttaa myös puhuttelijan sukupuoli ja ikä, sekä kenelle se sanotaan, ja mihin äänensävyyn.

”…se tulee kuitenkin aina olemaan niin, että miltä näytän, tai mitä teen ei välttämättä sovi jonkun linssiin, jonka läpi se joku katsoo maailmaa.”

Palataan takaisin kokemaani tilanteeseen. Pysähdyin, katsoin kommentoijaa kohti ja tokaisin epäuskoisesti ”…pikku tyttö? Ihan oikeastikko?”. Tytöttely minun olisi ilmeisesti pitänyt vain niellä ja hyväksyä, sillä sain mieheltä takaisin ärsyyntyneen kommentin: ”No et kyllä mikään isokokoinenkaan ole”,samalla osoittaen kädellään kehoni suuntaan. Hänen mielestään oli väärin, että tartuin kommenttiin, enkä ottanut sitä kevyenä heittona, tai vitsinä. Ehkä olisi jopa pitänyt ottaa se kohteliaisuutena. Ei ole kuitenkaan paljoa tilaa ymmärtää tytöttelyä väärin, kun iäkäs mies kommentoi nuoremman naisen fyysistä olemusta ja voimaa, ja viittaa tähän lapsena – silminnähden täysi-ikäinen kuin olen.

Tunsin, että pyhä paikkani häpäistiin. Salilla käyminen on ollut viime aikoina ainoa tie tyhjentämään pää tämän hetken hämmennyksestä ja sekavuudesta. Aion kuitenkin jatkossakin treenata juuri niin kuin itselle tuntuu hyvältä. En tosin tiedä vieläkään, miten kyseisessä tilanteessa tulisi parhaiten reagoida. Sen kuitenkin tiedän, etten halua hiljaa tarpeetonta kommenttia hyväksyä. Mitä itse sanoisitte kyseisessä tilanteessa, vai olisiko parempi antaa asian olla?

Loppu peleissä se tulee kuitenkin aina olemaan niin, että miltä näytän, tai mitä teen ei välttämättä sovi jonkun linssiin, jonka läpi se joku katsoo maailmaa.

EDIT: Saksassa tuli yllättäen toinen lockdown, jonka ansiosta salit sulki tällä viikolla ovensa ainakin marraskuun ajaksi. Toivotaan, että päästään täällä pian taas treenaamaan (ja ilmeisesti ärsyttämään kanssatreenaajia ;)). 

Puheenaiheet Liikunta Mieli Tasa-arvo

Ensimmäinen saksankielinen lukukokemukseni ja mietteitä saksankielestä arjessani

Oikeastaan kummallista, että tää tapahtuu vasta reilun neljän vuoden Saksassa asumisen jälkeen: aion lukea ihka ensimmäisen kirjan saksaksi!  Moni sanoo, että luki kirjoja nimenomaan kielen oppimisen tukena. Itse keskityin alussa saksaa oppiessa puheen tuottamiseen ja ymmärtämiseen – lukemisen ja kirjoittamisen opin työmeilien kautta. Jostain syystä kirjojen lukeminen pysyi tähän saakka englannin- ja joskus myös suomenkielisessä kirjallisuudessa.

Jospa kelataan ne reilut neljä vuotta taaksepäin. Olin ollut Kööpenhaminassa kolmisen vuotta, jonka jälkeen oli aika tuoda pitkään kestänyt etäsuhde ”lähisuhteeksi”. Olin opiskelujeni loppuvaiheessa ja oli aika etsiä harjoittelupaikka, jonka pystyin myös ulkomailla suorittamaan. Kohteeksi valikoitu tietysti poikaystäväni kotikaupunki Stuttgart, josta myöhemmin muodostui kotini. Löysin kuin löysinkin rikkinäisellä saksallani harjoittelupaikan, mutta kieli oli opittava nopeasti; edelliset vuodet opiskelu-, työ- ja vapaa-ajan kieli oli ollut englanti. Saksasta oli hyvin vähän hajua – jos sitäkään.

Uudessa harjoittelupaikassani olin erittäin onnekas työtovereideni suhteen. Harjoitteluaikainen tiiminvetäjäni osasi tsempata juuri oikealla tavalla, ja alusta alkaen kukaan ei puhunut englantia kanssani. Tämä sääntö tuli itse asiassa minulta itseltäni: moni olisi halunnut harjoitella kanssani englantiaan, mutta korostin, että oma saksan kielen oppiminen on tärkeämpää. Sain sujuvan Saksan hanskattua puolessa vuodessa silkalla raivolla ja päättäväisyydellä, sekä tietysti monien ihmisten tsempillä.

Opiskelut kannustaa lukemaan saksaksi

Jos kelataan ne reilut neljä vuotta tällä kertaa eteenpäin. Olen kotiutunut Saksan Stuttgartiin ja töissä käytän pelkästään saksaa. Kirjoitan jopa sopimuskirjeenvaihtoa, virallisia tekstejä ja kokouspöytäkirjoja saksaksi. Voisin siis sanoa, että saksankieli sujuu, totta kai pieniä kielioppivirheitä lukuunottamatta.

Kotikielenä on tähän päivään mennessä pysynyt englanti, vaikka poikaystäväni onkin saksalainen. Emme edes tuolloin kieltä oppiessani kyenneet vaihtamaan yhteistä kieltämme, vaikka se olisikin varmasti auttanut kielen oppimisessa (en kyllä suoraan sanottuna usko, että tarpeeksi edes yritimme). Joskus käy näinkin. Vapaa-ajalla suurimman osan kaveriporukoista kanssa puhumme saksaksi, mutta mukaan mahtuu myös englanninkielisiä tuttavia. Suomi on jäänyt aika vähälle, vaikkei tietenkään ole kokonaan jäänyt pois.

Olen lukenut tänä aikana kymmeniä kirjoja, mutten totta vie ole lukenut yhtäkään saksaksi! En tiedä johtuuko se siitä, että koska saksankieli symbolisoi elämässäni lähinnä työmaailmaa ja englanti vapaa-aikaa, ei ole koskaan tuntunut luontevalta napata saksankielistä kirjallisuutta käteen ja lukea sitä omaksi ilokseni tai rentoutuakseni. Ehkä se jossain määrin tuntui aina raskaalta, varsinkin alkuvaiheessa, kun sanasto oli vielä hakusessa ja kirjaa lukiessa joutuu sitten koko ajan ihmettelemään eri sanojen merkitystä ja parhaassa tapauksessa missaa koko juonen. (Sivuhuomautus: ei taida suomi olla todellakaan ruosteessa, jos saa sulavasti ”totta vie” sisällytettyä tekstiin! :-D)

Tämä yhtäkkinen lukuintoni tulikin oikeastaan opiskeluideni kautta, joihin alaan liittyvä kirjallisuus on erityisesti kirjastoissa suurimmaksi osaksi saksaksi – eli saksankielisiä kirjoja aloitan lukemaan tällä hetkellä puoliksi pakon edessä. Täytyy kuitenkin sanoa, että olen haasteesta aika innoissani. Saksankieli hallitsee kuitenkin suurinta osaa elämästäni ja uskon lukemisen olevan siten aika kevyttä. Toki uusien aiheiden kautta tulee uutta sanastoa jonkun verran, mutta kyseistä alakohtaista sanastoa en ehkä tietäisi edes englanniksi, saatika sitten suomeksi. Vaikka jotenkin takaraivossa kuvitteli, ettei saksan kielen oppimiseen olisi enää isoja merkkipaaluja saavutettavaksi, olin väärässä.

Työ ja raha Hyvä olo Matkat Työ