Helmikuussa, puoli vuotta sitten, istuin tässä samaisessa kohtaa sohvaa kuin nyt, mutta kirjoittamisen sijaan virkkasin innolla uutta ulkoa opittua neliötä huiviin tai peittoon – en vielä tiennyt mitä lopputuloksesta tulisi -enkä tiedä vieläkään- ja mieleeni tuli ajatus. Selkeä ajatus siitä, kuinka kiitollinen olin siitä että tuntopuutosoireinen ja kipeä oikea käteni oli näinkin hyvässä kunnossa. Että pystyin tekemään käsitöitä. Neulomaan, virkkaamaan, askartelemaan, tekemään käsillä, vaikkakin hitaasti ja jonkin verran kömpelömmin kuin joskus ennen, mutta kuitenkin. Mielessä kävi, että olisipa hienoa jos käsi pysyisi noinkin hyvässä kunnossa hautaan asti. Ajatuksissa piipahti varovainen unelma että jospa käsi joskus vetreytyisi parempaan kuntoon kuin mitä oli, vaikka hyvin tiesin että se ei ole mahdollista.

Seuraavana päivänä olin lasten kanssa Huimalassa. Meillä oli tosi hauskaa ja oltiin oltu vajaa tunti paikan päällä kun lähdin nuorimmaisen kanssa miestäni vastaan, koska minulla oli hänen sisäänpääsylippunsa. Tultiin pienen kanssa yläkerrasta ja mietin että kumpaa reittiä mentäisiin alas: portaita kävellen, poika sylissä vai edessä näkyvää huiman hienoa tuubiliukumäkeä pitkin. Totta kai valitsin liukumäen! Olisihan se sata kertaa hauskempaa! Siinä könkkäsin itseäni, taapero vasemmassa kainalossa, jalat kyykyssä ja tajusin että liukumäki oli lattiasta n. 15 cm korkeudella. Toistan, olin kyykyssä, taapero vasemmassa kainalossa, hoitokassi vinosti olan yli roikkuen oikealla puolella ja aloin hivuttaa vasenta jalkaa ylös kohti liukumäkeä. Tässä kohtaa olin siis yhden jalan varassa ja tietenkin horjahdin. Mitä mä kuvittelin! Mulla on painoa sata kiloa ja miten mä kuvittelin että tällä painolla pysyisin pystyssä kun olin kyykyssä YHDELLÄ jalalla! Miten mun tasapaino voisi mitenkään pitää?! Otin siis oikealla kädellä tukea takaoikealta ja vilkaisin samalla mihin käsi otti tukea, kuulin kolme narahdusta ja näin miten mun kyynärpää nuljahti täysin sijoiltaan, luut nätisti vierekkäin. En edes tajunnut että sattui. Tiesin vain että nyt kävi pahasti. Tosi pahasti.

Sen päivän sairaalareissun jälkeen ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö käteni ollut todella huonossa kunnossa. Eikä käsitöitä tehtäisi vielä pitkään aikaan.

Olen elämässäni törmännyt useammankin kerran siihen että olen toivonut jotain todella kovasti ja toive on toteutunut. Ei ehkä heti, vaan joskus myöhemmin, ja olen tajunnut toiveen toteutuneen vasta jonkin ajan kuluttua tapahtuneesta. Kaksi suurinta toivetta liittyy lapsiin. Ensimmäinen on niinkin tavanomainen kuin että saisin lapsen ja tulisin äidiksi. Muutama vuosi sitten hedelmöitysklinikan lääkäri totesi, etten voi tulla raskaaksi ilman hedelmöityshoitoja. Pidimme taukoa lapsettomuushoidoista, tietoista sellaista, ja ihme tapahtui. Poskiontelotulehduksen yhteydessä otetuissa verikokeissa ilmeni että olin raskaana. Ihmeitä tapahtuu! Toinen toive tulee vuosikymmenten takaa. Jostain syystä joskus parikymppisenä olin vahvasti sitä mieltä, että olisi kaikkein paras tapa tulla äidiksi jos voisi synnyttää suoraan n. kolme vuotiaan lapsen. Ja katsos kohtaloa, tapasin mieheni seitsemän vuotta sitten ja hän oli silloin kaksi ja puoli vuotiaan pojan yksinhuoltajaisä. Bonuspoikani oli reilut kolme vuotta kun muutimme mieheni kanssa yhteen ja minusta tuli kokoaikainen äiti(puoli). Toteutuneita toiveita. Suuria sellaisia. Elämä on välillä ihmeellistä. Varo mitä toivot, toiveesi voi toteutua!

Tässä kyynärpään tekonivelleikkauksen aattona haluan esittää yhden suuren toiveen: jospa oikeasta kädestäni tulisi tämän onnettomuuden ja leikkauksen myötä parempi kuin koskaan. Jospa sen motoriikka palaisi ennalleen tai jopa aikaan ennen syringomyeliaa, tuntopuutoksia ja kipuja, jotka vaikuttavat hienomotoriikkaan. Toivon kovasti että toiveeni toteutuu ja se mielessäni saan rohkeutta huomiseen.

ps. huomisen leikkauksen jälkeen käsi on kipsissä ainakin viikon ja mitä todennäköisemmin kirjoittaminen yhdellä kädellä on minun kärsivällisyydelleni liian hidasta, joten kirjotteluun tulee viikon, parin tauko. Tai mahdollisesti tulee. Katsotaan kuin eukon käy!