Sain kuin onnen kaupalla kesätöitä jo ennen ”varsinaisia” kesätöitäni. Pääsin sijaistamaan lähihoitajaa kehitysvammaisten asuntolaan, jossa olen tehnyt lyhyitä jaksoja kesätyttönä jo useina vuosina. Asukkaat ovat siis jo hyvinkin tuttuja. Ja heitä alkoikin olla jo ikävä. Samoin heillä minua. Eniten töiden aloittamista motivoikin tieto siitä, että minut otettaisiin ilolla vastaan.

Tällaisessa työpaikassa päivät eivät toki ole silkkaa terälehdillä tanssimista, vaan välillä vastaan tulee myös piikkejä. Tunteet kuohahtelevat puolin ja toisin, ja ne ilmaistaan aidosti omana itsenään. Se on hienoa. Siksi pidän tästä työstä. Sovin joukkoon paremmin kuin hyvin, ainakin tässä mielessä. Aito vuorovaikutus sopii minulle.

Tässä eräänä päivänä muuan tuuskahdus johdatteli meidät keskustelemaan ontologian syvistä kysymyksistä. Siitä, kuka tässä maailmassa on ”vajaa”. Kuka on oikeutettu arvostelemaan itsensä tai muiden kyvykkyyttä suoriutua elämästä. Miten tulla toimeen itsensä kanssa, ja miten suhtautua siihen, että toisinaan tarvitsee apua. Keskustelukumppanini istuivat pyörätuolissa, minä tuolissa. Oivalsin asioita.

Puhumme ääneen tasa-arvosta. Siitä, että ihmisen arvoa ei saa määrittää hänen ominaisuuksiensa perusteella. Kuitenkin tätä tapahtuu kaikkialla, päivittäin. Kuinka moni sosiaalityötä tekevä ajattelee olevansa työssään kehitysvammaista jollain tavalla ylemmällä portaalla – ja vain siksi, että auttaa häntä arkisissa askareissa? Väitän, että aika moni. Se on jollain tavalla alitajuntaista. Ja varmasti myös suuri voimavara tässä työssä. Itsensä tärkeäksi kokeminen motivoi monia. Se vain linkittyy usein johonkin muuhun, jolla taas ei ole mitään tekemistä auttamisen kanssa. Ihmiset auttavat toisiaan, samanarvoisina. Ei se niin mene, että stabiilisti vahvempi auttaa heikompaansa. ”Vahvuus” on elämäntilanteissa vaihteleva ominaisuus. Kun toinen horjuu, toinen tukee, ja seuraavana päivänä, seuraavassa tilanteessa, asetelma voi olla aivan toinen.

Harva selviää täältä ilman avuntarvetta. Kenellä pettävät jalat, kenellä pääkoppa. Kenellä molemmat. Yhdelle eivät riitä rahat, toiselle rakkaus. Joku kokee itsensä liian isoksi, toinen liian pieneksi. Toista täytyy vetää, toista työntää. Sitä voi antaa ja saada.

Siinä keskustellessamme ymmärsin, mikä on elämänkokemusten arvo. Kaikki auttaa ymmärtämään. Se on kaikki henkistä pääomaa. En mie ole istunu pyörätuolissa, enkä tiedä, miltä tuntuu olla kolmekymppinen cp-vammainen. Mutta tiedän, miltä tuntuu, kun ei ole elämäänsä oikein tyytyväinen. Kun vertaa itseään jatkuvasti muihin. Tai kun saa jonkin diagnoosin, eikä luota, että koskaan voisi päästä sen mukanaan tuomasta leimasta eroon. Ja niin edelleen. Tiedän, miltä tuntuu olla surullinen. Ei miun tarvitse sanoa vammaiselle ihmiselle, että kuule, kyllä mie tiedän. En mie tiedä. Mutta aina voidaan jutella.

Ja joka päivä oppii uutta, kun kuuntelee ja antaa itsestään paljon. Ei ehkä kaikkea kerralla, mutta aidosti sen, mitä missäkin tilanteessa on. Tilannetajua ei tarvitse sulkea pois: sitä on jokaiselta löydyttävä, omien varojen mukaan.

On mukava lähteä töihin. Meille on selvää, että ”mie oon teillä töissä”. Ja sitten nauretaan ja halataan.