Sitku, mutku ja voiku
Äiti oli leikannut lehdestä talteen pienen paperilappusen. Sisällöltään tällaisen:
Sitku, mutku ja voiku
Sitku: Sitku minusta tulee sitä ja sitä, hankin auton tai asunnon tai reissaan tai perustan perheen.
Mutku: Mutku on niin kiire ja mutku minä olen liian vanha muutoksiin.
Voiku: Voiku olisin tehnyt silloin, kun olin vielä terve, itselleni tärkeitä asioita.
Löysin lappusen kiinnitettynä jääkaapin oveen. Piimän kaataminen lasiin tuntui yhtäkkiä kristallinkirkkaalta toiminnolta.
Elämäntapaoppaat ei kai enää ole edes mikään ilmiö – ne taitaa olla jo vähän mennyttä kauraa, vanha juttu. Pari viimeistä vuotta on ollu yhtä hetkeen tarttumisen hypetystä naistenlehdissä, netissä ja jopa kahvipöytäkeskusteluissa, joissa yleensä lienee parasta puhua joutavia, eikä syventyä kovin hurmoksellisiin julistuksiin. Rohkeutta vaatii sanoa vastapäätä istuvalle, että älä sitkuttele, mee ja tee se nyt.
Ja samalla on kehotettu keskittymään tähän hetkeen. Ttu. Miten voi yhtä aikaa tietoisesti repäistä ja hengittää?
Miussa sitku, mutku ja voiku aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta niiden olemassaolon tajuaminen saa aikaan laajempia oivalluksia. Täydemmin elämistä.
En enää siirräkään mummolaan lähtemistä, sillä viimeinen päivä sen toteutukseen voi olla koska tahansa. Otankin sen pakastealtaan isoimman tötterön, koska tiedän, että haluan sen juuri nyt, enkä sitku. Herään viideltä aamulla, jos se tuntuu siinä hetkessä hyvältä – olenhan itsenäinen ja elossa ja voin toteuttaa omaa elämääni juuri kuten lystään, riippumatta muiden ajatuksista.
Mutku. Mikä riittää? Se hetkessä eläminen ja läsnäoleminen, mitä se oikeastaan tarkoittaa?
Kuvailemani kaltaiset asiat ovat joillekin hyvin pieniä juttuja. Lähes olemattomia. Päivittäisiä pieniä päätöksiä, joiden toteutumista ei edes huomaa. Kaikki on niin suhteellista. Pedantille ihmiselle henkilökohtaisten rutiinien muuttaminenkin on virkistävää. Tarvitseeko silloin lähteä maailmanympärimatkalle?
Toisinaan mietin, että parasta olisi vain lyödä koko setti uusiksi kerralla. Räjäyttää ihan koko potti. Sellainenhan olen, ainakin jossain mielessä, ollut tähänkin asti: kuljetaan rutiininomaisesti kultaista keskitietä omassa arjessa, ja kun räjäytetään, räjäytetään kunnolla. Ei mitään pikkupyrähdyksiä, vaan suoraa syöksylaskua niin, että majanpohjassa tuntuu.
Matkustelu on hyvä esimerkki, koska se on monelle tuttu. Ihmiset haaveilevat kaukomatkoista. Sitku, sitku ja sitku. Jossain vaiheessa mutku, ja lopulta voiku. Henkilökohtasesti pelkään olevani nyt sitku-vaiheessa, itse asiassa tiedän olevani. Mutku se on niin kamalan vaikeaa. Eli mitään esteitä ei ole.
Voisin lähteä ihan koska tahansa, ihan minne tahansa. Mutku jos se tuntuu vaikealta, onko silloin tarvetta lähteäkään?
Itse perustelen mutkuisuuttani sillä, ettei miulla ole matkakumppania. Yksin en osaa lähteä mihinkään. Eli toisin sanoen ”sitku miulla on kumppani, jonka kanssa haluan nähdä kaiken”. Mitä jos sitä ei koskaan tule? Mitä jos sitten en haluakaan? Mitä jos sairastun, enkä enää voi? Mitä jos hän ei halua lähteä mihinkään? Mitä jos ei ole rahaa? Mitä josjosjos?
Ja silti en saa itseäni liikkeelle. Ikuinen sitku.
Kysyin eilen äidiltäni, oliko hänellä nuoruudessaan koskaan sellaista tunnetta, että elämä vain lipuu ohi. Tai ei se mihinkään lipumassa ole – miun ajatuksissa se myrskyää tuolla ulkona sillä aikaa, kun mie haikailen sisällä, että haluaisin olla sen riepoteltavana. Itkeä ja nauraa niissä tuiverruksissa, missä toiset tuntuu koko ajan lentelevän. (Elämäntapaoppaiden mukaan se on harhaluulo – elämä on tässä ja nyt.)
Äiti sanoi, että voi kuule, se kuuluu asiaan. Mutku mie en halua vain haaveilla. En halua, että sitku. Olen muutenkin malttamaton. Haluan elää elämääni nyt, enkä sitku. En halua kuunnella sitä tunnetta pääni sisällä, että ”jäät jostain paitsi, sinä onneton”. Miten sen äänen voi hiljentää?
Onko ratkaisu se, että menee ja repäisee vai se, että älyää, ettei mitään suurempaa ja ihmeellisempää olekaan, että kyllä se on tämä nyt ja tässä hengittämäni happi, joka minut elättää?
Ei siis välttämättä katkeamaisillaan oleva riippusilta, ylösalaisin keikkuminen puun oksalla jyrkänteen reunalla, benji-hyppy, tsunamin harjalla surffaaminen, villiintyneellä kamelilla ratsastaminen, yöpyminen Grönlannin jäätiköllä -50 asteessa, haiden syöttäminen paljain käsin jossain merellä tai muuta sellaista? Miksi kuvittelen ”elämisen” vaaralliseksi, intohimoiseksi, kipeäksi, hurjaksi, kalliiksi, kaukana tapahtuvaksi ja mahanpohjassa kipristäväksi?
Miksei se voi olla arjen elämistä ja siitä poikkeamista silloin, kun hyvältä tuntuu?
Miksei se vois tänään olla tuoreet sämpylät, kuntosali, aikakauslehtiä ja lepäämistä? Miksei se vois tänä kesänä olla kesätöitä, aurinkoa, jäätelöä, rantoja, hymyjä, lämpöä ja sitä, mitä nyt vain sattuu tulemaan eteen?
Ennen kaikkea sitä, mitä nyt vain sattuu tulemaan.
Ei jotain, mikä on tekemällä tehty ja haettu.
Mistä tässä elämässä oikein on kyse? Tietääkö sitä edes elämäntapaopastajat?
Sitku tiedän, olen varmaan aika vanha. Mutku tahtoisin osata jo nyt. Voiku ois niin yksinkertanen, että ei ymmärtäis miettiä, olis vaan.
Huoli elämättä jäävästä elämästä. Onko siinä mitään järkeä?