Sitku, mutku ja voiku

Äiti oli leikannut lehdestä talteen pienen paperilappusen. Sisällöltään tällaisen:

Sitku, mutku ja voiku
Sitku: Sitku minusta tulee sitä ja sitä, hankin auton tai asunnon tai reissaan tai perustan perheen.
Mutku: Mutku on niin kiire ja mutku minä olen liian vanha muutoksiin.
Voiku: Voiku olisin tehnyt silloin, kun olin vielä terve, itselleni tärkeitä asioita.

Löysin lappusen kiinnitettynä jääkaapin oveen. Piimän kaataminen lasiin tuntui yhtäkkiä kristallinkirkkaalta toiminnolta.

Elämäntapaoppaat ei kai enää ole edes mikään ilmiö – ne taitaa olla jo vähän mennyttä kauraa, vanha juttu. Pari viimeistä vuotta on ollu yhtä hetkeen tarttumisen hypetystä naistenlehdissä, netissä ja jopa kahvipöytäkeskusteluissa, joissa yleensä lienee parasta puhua joutavia, eikä syventyä kovin hurmoksellisiin julistuksiin. Rohkeutta vaatii sanoa vastapäätä istuvalle, että älä sitkuttele, mee ja tee se nyt.

Ja samalla on kehotettu keskittymään tähän hetkeen. Ttu. Miten voi yhtä aikaa tietoisesti repäistä ja hengittää?

Miussa sitku, mutku ja voiku aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta niiden olemassaolon tajuaminen saa aikaan laajempia oivalluksia. Täydemmin elämistä.

En enää siirräkään mummolaan lähtemistä, sillä viimeinen päivä sen toteutukseen voi olla koska tahansa. Otankin sen pakastealtaan isoimman tötterön, koska tiedän, että haluan sen juuri nyt, enkä sitku. Herään viideltä aamulla, jos se tuntuu siinä hetkessä hyvältä – olenhan itsenäinen ja elossa ja voin toteuttaa omaa elämääni juuri kuten lystään, riippumatta muiden ajatuksista.

Mutku. Mikä riittää? Se hetkessä eläminen ja läsnäoleminen, mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Kuvailemani kaltaiset asiat ovat joillekin hyvin pieniä juttuja. Lähes olemattomia. Päivittäisiä pieniä päätöksiä, joiden toteutumista ei edes huomaa. Kaikki on niin suhteellista. Pedantille ihmiselle henkilökohtaisten rutiinien muuttaminenkin on virkistävää. Tarvitseeko silloin lähteä maailmanympärimatkalle?

Toisinaan mietin, että parasta olisi vain lyödä koko setti uusiksi kerralla. Räjäyttää ihan koko potti. Sellainenhan olen, ainakin jossain mielessä, ollut tähänkin asti: kuljetaan rutiininomaisesti kultaista keskitietä omassa arjessa, ja kun räjäytetään, räjäytetään kunnolla. Ei mitään pikkupyrähdyksiä, vaan suoraa syöksylaskua niin, että majanpohjassa tuntuu.

Matkustelu on hyvä esimerkki, koska se on monelle tuttu. Ihmiset haaveilevat kaukomatkoista. Sitku, sitku ja sitku. Jossain vaiheessa mutku, ja lopulta voiku. Henkilökohtasesti pelkään olevani nyt sitku-vaiheessa, itse asiassa tiedän olevani. Mutku se on niin kamalan vaikeaa. Eli mitään esteitä ei ole.

Voisin lähteä ihan koska tahansa, ihan minne tahansa. Mutku jos se tuntuu vaikealta, onko silloin tarvetta lähteäkään?

Itse perustelen mutkuisuuttani sillä, ettei miulla ole matkakumppania. Yksin en osaa lähteä mihinkään. Eli toisin sanoen ”sitku miulla on kumppani, jonka kanssa haluan nähdä kaiken”. Mitä jos sitä ei koskaan tule? Mitä jos sitten en haluakaan? Mitä jos sairastun, enkä enää voi? Mitä jos hän ei halua lähteä mihinkään? Mitä jos ei ole rahaa? Mitä josjosjos?

Ja silti en saa itseäni liikkeelle. Ikuinen sitku.

Kysyin eilen äidiltäni, oliko hänellä nuoruudessaan koskaan sellaista tunnetta, että elämä vain lipuu ohi. Tai ei se mihinkään lipumassa ole – miun ajatuksissa se myrskyää tuolla ulkona sillä aikaa, kun mie haikailen sisällä, että haluaisin olla sen riepoteltavana. Itkeä ja nauraa niissä tuiverruksissa, missä toiset tuntuu koko ajan lentelevän. (Elämäntapaoppaiden mukaan se on harhaluulo – elämä on tässä ja nyt.)

Äiti sanoi, että voi kuule, se kuuluu asiaan. Mutku mie en halua vain haaveilla. En halua, että sitku. Olen muutenkin malttamaton. Haluan elää elämääni nyt, enkä sitku. En halua kuunnella sitä tunnetta pääni sisällä, että ”jäät jostain paitsi, sinä onneton”. Miten sen äänen voi hiljentää?

Onko ratkaisu se, että menee ja repäisee vai se, että älyää, ettei mitään suurempaa ja ihmeellisempää olekaan, että kyllä se on tämä nyt ja tässä hengittämäni happi, joka minut elättää?

Ei siis välttämättä katkeamaisillaan oleva riippusilta, ylösalaisin keikkuminen puun oksalla jyrkänteen reunalla, benji-hyppy, tsunamin harjalla surffaaminen, villiintyneellä kamelilla ratsastaminen, yöpyminen Grönlannin jäätiköllä -50 asteessa, haiden syöttäminen paljain käsin jossain merellä tai muuta sellaista? Miksi kuvittelen ”elämisen” vaaralliseksi, intohimoiseksi, kipeäksi, hurjaksi, kalliiksi, kaukana tapahtuvaksi ja mahanpohjassa kipristäväksi?

Miksei se voi olla arjen elämistä ja siitä poikkeamista silloin, kun hyvältä tuntuu?

Miksei se vois tänään olla tuoreet sämpylät, kuntosali, aikakauslehtiä ja lepäämistä? Miksei se vois tänä kesänä olla kesätöitä, aurinkoa, jäätelöä, rantoja, hymyjä, lämpöä ja sitä, mitä nyt vain sattuu tulemaan eteen?

Ennen kaikkea sitä, mitä nyt vain sattuu tulemaan.

Ei jotain, mikä on tekemällä tehty ja haettu.

Mistä tässä elämässä oikein on kyse? Tietääkö sitä edes elämäntapaopastajat?

Sitku tiedän, olen varmaan aika vanha. Mutku tahtoisin osata jo nyt. Voiku ois niin yksinkertanen, että ei ymmärtäis miettiä, olis vaan.

Huoli elämättä jäävästä elämästä. Onko siinä mitään järkeä?

http://www.youtube.com/watch?v=she5ig_UUK8

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Syvällistä

Aamu Saimaalla

Kello ei ole vielä seitsemää. Yön raikas henkäys herättelee iholla, kun astelen alas mökin portaita. Silti on lämmin.

Kaste toukokuun pituuksiin ehtineellä nurmikolla kastelee sukat viileiksi. Korkeiden, laihojen mäntyjen varjot lepäävät pehmeällä, sileällä sammalella. Edes luonto ei ole vielä kokonaan herännyt.

Mutta jostain kaukaa vastakkaisen rannan kuusikosta kuuluu pulujen kiihkeä kujerrus. Se saa kaikunsa ympäröivistä kallioista, metsäpoluista ja lahden poukamista, ja pehmeät äänet ovat yhtä kumeaa jylinää. Alkukesä laulaa.

Kannan kirjoitusvälineeni rantaan, sillä sinne haluan mennä. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Kyllästetystä, jykevästä lankusta rakennettu laituri on edelleen kesken. Se näyttää jo kuluneelta ja puurakenteet ovat aavistuksen vinksallaan. Siihen on kuitenkin hyvä istua, sillä lankut ovat niin leveitä, ettei hienoja terassikalusteita tarvita.

Järven pinta on yön jäljiltä tyyni. Pian heräävä päivä saisi sen väreilemään, pikku hiljaa kiihtymään ja kuhisemaan vesimittareita, lentäviä hyönteisiä ja niitä syövien kalojen pieniä suita. Nyt sitä peittää hieno kerros keltaista siitepölyä, joka saa puiden vehreyttä heijastavan, tumman veden näyttämään jähmeältä, lähes liikkumattomalta massalta.

Vastakkainen ranta on aivan hiljainen. Se jää varjon puolelle; aurinko tavoittaa vain korkeimpien koivujen latvustot valaisten ne kirkkaan vaaleanvihreiksi. Myös pieni, hupaisa saari rannan edustalla pyrkii valoon. Käppyräinen, kuoliaaksi kuivunut kuusi ja pieni, mutta vihanta koivu ovat sen ainoat asukit.

Majavan pesän päälle on toissakesäisessä, rajussa myrskyssä kaatunut iso puu, ehkä koivu. Juurakon raato törröttää irstaasti kohti taivasta; puu ei ollut saanut sileästä kalliosta riittävän pitävää otetta. Majavat olivat muuttaneet majaansa jo aiemmin, ja hyvä niin. Pesä näyttää asuinkelvottomalta. Ennen nuo isot nisäkkäät olivat meille kuin naapureita. Meidän elämöintimme todennäköisesti häiritsi niitä, sillä ne kajauttelivat hännillään vihaisen kuuloisia läiskäyksiä vesitonttiemme rajamaille. Silti kunnioitimme toistemme pesimärauhaa. Vain muutaman kerran yritimme uida vastarannalle, nähdäksemme majavan poikaset.

Lintujen laulu yltyy. Joukossa on ainakin kolme erilaista soitinta. Silti en tunnista niistä yhtäkään. Aurinkokin alkaa porottaa yhä kuumemmin. Yön tuntu perääntyy yhä kauemmas ja kauemmas, kunnes siitä on lopulta jäljellä vain muisto. Nyt kuuluu joutsenten dominoiva kaakatus. Sen sentään tunnistan. Ehkä pariskunta saapu jälleen pesimään samaan paikkaan, aivan lähelle, missä se on jo vuosia pesueensa kasvattanut. Poikasia on ollut vaihtelevalla menestyksellä. Kerran kävimme jopa katsomassa pesää. Toivottavasti se oli silloin jo tyhjillään, laskenut lapsensa vesille.

Norppaa en sillä kertaa näe. Se ui mökin ohitse mieluiten iltaisin, kun Saimaa on nostalgisimmillaan: tyyni, tumma ja hiljainen. Nyt otus on jossain muualla. Ehkä kiusaamassa muikkumiehiä. Ehkä se ui proomun perässä ja napsii nuotasta suurimmat kalat, vie suullisissa mukanaan myös verkonpalasia, jos sitä huvittaa. Se omistaa nämä vedet.

Minun alkaa olla nälkä, ja kahviakin tekee mieli. Yö raikkaassa mökissä on ollut levollinen, ja kuvittelen, että viileässä jopa valtava jäätelö ja edellispäivän muikut ovat sulaneet paremmin. Olen nähnyt unta kalastamisesta. Mökkirannassa näkemäni hauen nappasin paljain käsin, työntämällä sormeni sen silmäkuoppiin sen tartuttua ensin hampaillaan kiinni varpaaseeni. Hauki oli niin suuri, että se muuttui maihin nostamisen jälkeen koiraksi – ’veden koira’, oivalsin herättyäni. Veljeni joutui iskemään sen päähän suuren kiven ja valuttamaan sen kuiviin, sillä minulla ei ollut siihen sydäntä. Ihmettelin, miten kalan tappaminen oli aiemmin ollutkin niin helppoa.

Luon vielä pitkän silmäyksen järvelle.

Vesi on kuin tuli: hyvä renki, äärimmäisen huono isäntä. Muutama viikko sitten pulahdin saunasta kevään ensimmäiselle uinnille. Vesi oli niin kylmää, että sai haukkomaan henkeä. Elimistöni kertoi, että täältä on päästävä pois, ennen kuin kylmyys salpaa sydämen ja keuhkot eivätkä raajat enää pysty liikkumaan. Vesi on vaativa. Se tekee mitä tahtoo. Se ei sovi keuhkoihin, eikä siinä voi uida, jos se päättää olla kylmää. Edellisiltana olin uinut jo hyvän matkaa, hämmästellen veden lämpöä.

Minulla on järveen viha-rakkaussuhde. Olen kasvanut sen ympäröimänä, viettänyt lapsuuteni kesät sen pinnan alla. Toisinaan kirjaimellisesti, muistikuvissani usein myös kuvainnollisesti. Paennut rannalla elämöinyttä petoa.

Veteen, joka lopulta teki hänestä selvää.

Rakastan tätä maisemaa, ja silti sen näkeminen tekee kipeää. Noiden niemenpoukamien ja saarten taakse ei voi nähdä. Minulla on päässäni kartta, jonka olen piirtänyt jo pienenä. Silti se ei ollut riittävän selvä, ei riittävän tuttu. Heti seuraavan poukaman takana voi odottaa kuolema.

Kallion takaa käyvä virta saa veden väreilemään. Päivä on alkanut. Puolessa tunnissa järvi herää.

Jos joku olisi viime yönä hukkunut, tänä aamuna häntä alettaisiin kaipaamaan. Eikä se loppuisi koskaan.

Luonnon nukahtaminen ja herääminen, se vain on ja pysyy.

Se on totta.

Hyvinvointi Sisustus Hyvä olo Ajattelin tänään