Aitoi, huurteisii puit

Ihastelin postikorttipuita. Johan niitä näin mustan joulun jälkeen kaipasikin. Ihan kuin ei olisi talvi ennen tätä ollutkaan.

Vaadittiin kuvatodisteita. Mutta kun en minä halua valokuvata niitä. Haluan kirjoittaa niistä. Eivät puut ole vain puita.

Ne ovat lapsuuden talvia. Vanhoja hyviä aikoja, joina jouluna oli kylmä ja juhannuksena hiki. 

Ja oli silloinkin hiki, kun puissa oli tuollainen huurre. Se kun tarkoitti sitä, että hanki kantoi ja pellolle saattoi tehdä liukumäen ja rymytä sitä ylös-alas monta tuntia, kunnes hernekeiton tuoksu leijaili pihalle asti.

Silloin lumi oli puhtaan valkoista lukuun ottamatta niitä kohtia, joihin koira oli kussut. Mutta sekin oli puhdasta, jotenkin aitoa – enkä nyt halua lukeutua niihin, jotka käyttävät sanaa ”aito” turhan tiuhaan ja aivan kummallisissa yhteyksissä. Tarkoitan sitä, että silloin puut nyt vain huurtuivat sillä tavalla ja koira nyt vain kusi pihanlaitaan, eikä sitä tarvinnut romantisoida tällä tavalla, kuten nyt teen. Siinä mielessä se oli aitoa. 

Kaipaan sitä aikaa kovasti. Siksi nuo huurteiset puut saavat minut ihan vähän herkistymään. 

Isojen lumihiutaleiden liike ilmassa näyttää muuten ihan erilaiselta, kun laittaa soimaan klassista musiikkia. Yhtäkkiä ei enää muistakaan ajatella sitä, miltä tuntuu, kun ne paiskautuvat vasten kasvoja ja liimaavat hiukset kiinni suupieliin. Siitä tulee ihmeen kepeää. 

Ja romanttista. Ei ehkä lainkaan aitoo. 

Aitoo oli se lapsi, joka räkä poskella saalisti lumihiutaleita kotitalon pihalla, heitti sitten itsensä hankeen selälleen ja viuhtoi lumienkelin siihen, huurteisen puun alle.

Hyvinvointi Mieli

Kynnen alta

On olemassa asioita, jotka saavat ihmisen tuntemaan syvää yhteenkuuluvuutta ympärillään olevien olioiden kanssa. Ne ovat sellaisia seikkoja, jotka yksinkertaisesti osoittavat, että kuulumme samaan lajiin. 

Erityisen virkistäviä tilanteita nämä kummallisuudet aiheuttavat silloin, kun et ole tullut ajatelleeksikaan, että jakaisit ne jonkun kanssa. Ettei tämä pieni, iljettävä, neuroottiseltakin tuntuva tapa olisikaan vain sinun yksinoikeutesi tai ominaisuutesi, vaan että joku toinenkin olisi – ainakin joskus – tullut sitä kokeilleeksi.

Se on sitä, kun toinen hihkaisee pukukopissa kovaan ääneen, että kaivoi taas eilen isovarpaan kynnen alta sitä harmaata sukkanöyhtä-ihosolukkomönjää, tiedäthän. Ja AINA sitä on aivan pakko haistella, ja AINA meinaa oksentaa jo silkasta inhotuksesta, jonka se löyhkä saa aikaan. Puhumattakaan siitä jälkiväristyksestä, jonka saa aikaan se ajatus, että tämä kauheus on todellakin lähtöisin minun kehostani, ja että minä, kaikessa naiiviudessani ja kuvottavuudessani, vieläpä imppaan sitä kerta kerran jälkeen. Ja kerta kerran jälkeen totean, etten kyllä taatusti tee sitä enää uudelleen.

Ja teen kuitenkin.

Jo heti isovarpaan kynnen alta -osion jälkeen olet aivan kärryillä siitä, mistä hän puhuu. Nyt, nyt hän todella sanoo sen ääneen.

Ja yhtäkkiä koet olevasi niin yhtä tämän ihmisen kanssa, kuin vain olla voi. Kaikki sen yhden inhimillisen pikku paheen takia, joka ei lopulta tuntunutkaan niin paheelta. 

Juju on siinä, että joku koki tarpeelliseksi kertoa siitä ääneen.

Me ihmiset puhumme niin kovin harvoin siitä, mitä todella olemme.

Sen sijaan me puhumme usein siitä, mitä haluaisimme olla. Se ei ole aina se puheenaihe, joka tuo meitä lähimmäs toisiamme.

Suhteet Oma elämä Mieli Höpsöä