Ethän vaikene?

Olen lukenut hirveän kasan tutkimus- ja muutakin kirjallisuutta aiheesta, joka koskee minua ja omaa perhettäni: päihdeongelmat, traumat ja niiden yhteenkietoutuminen.

Olen muistanut asioita, jotka olin unohtanut. 

Viimeksi muistin sen, kuinka lapsena pyysin apua isäni siskolta, omalta tädiltäni, pikkusiskoni kummitädiltä. Kirjoitin hänelle useita kirjeitä – varmasti sekä paperisia että sähköisiä. Kerroin hänelle, että hänen veljellään on alkoholin kanssa isoja ongelmia. Että hänen perheensä kärsii, että pelkään olla kotona, että äiti ei jaksa, että mummo ei pysty. Pyysin, että hän tekisi jotain, edes puhuisi isälle. 

Mietin sitä, miten lapsi voikin löytää itsestään sellaisen toimijan, aikuisten maailmassa. Ja miksi olin perheessäni ainoa, joka aktiivisesti yritti kertoa muille siitä, mitä kotimme seinien sisällä tapahtuu? Tottakai äiti yritti saada isää AA-tapaamisiin, pakata meidät autoon ja lähteä, mutta silti. Sukulaisille hänkään ei koskaan kertonut mitään. Vaikeneminen oli hänen keinonsa. Ja minä puolestani sain hävetä suuntautumistani ulospäin. Se kiertyi kaveriksi sen häpeän kanssa, jonka isä minuun ulkoisti. Häpeää on ollut paljon, ja on edelleen. 

En ole lopettanut puhumista vieläkään, päinvastoin. Se vain yltyy, mutta enää se ei ole paniikinomaista, vaan ymmärtämään pyrkivää. Joudun kuitenkin edelleen tyynnyttelemään itseäni jotta muistaisin, että vain äänen antaminen minulle, juuri nyt, voi ehkäistä ikävien asioiden ketjuuntumisen seuraavaan polveen. 

Ethän vaikene? 

Suhteet Ystävät ja perhe Hyvä olo Mieli

Luulotautina paraneminen ja siitä toipuminen

Satuin yksin lähikapakkaani iltana, jona siellä oli juuri päättynyt yhdet syntymäpäivät ja yksi muistotilaisuus. Baaritiski notkui suklaakakkua, suklaapiirakkaa, suklaata ja jotain muutakin, joka ei ollut minulle niin merkityksellistä. Siihen minä istuin ja söin onnellisena.

Tänä aamuna huomasin, että en olekaan tangon alla veltto, heikko ja unelias. Olen jäntevä, voimakas ja säpäkkä. Ja taatusti hiilihydraattien tarpeessa.

Siitä on 12 vuotta, kun sairastuin anoreksiaan. Kuinka monta vuotta lieneekään siitä, kun ensimmäisen kerran luulin parantuneeni. Ja montakohan kertaa olen sen jälkeen luullut.

Nyt en enää aio luulla. Otan fakta-på-fakta sen kokoisia askelia kuin pystyn enkä teeskentele – en muille ja vähiten itselleni. 

Tottakai ihminen haluaa uskotella itselleen, että on parantunut, olipa hänen addiktionsa mikä hyvänsä. Ja voihan niin ollakin, että juuri sillä hetkellä hän on avartanut itseään juuri sen hetken sallimissa rajoissa. Mutta kuten koko muuhunkin elämään pätee, on toipumisen tietäminen harhaa. Anorektikko ei ehkä parane koskaan. Sen sijaan hän voi oppia löytämään turvansa muista asioista kuin syömisensä ja kehonsa kontrolloinnista. 

Oivallukset tulevat näemmä joskus käytännön kautta. Minulla on koko elämä aikaa.

Ps. Suklaan lisäksi olen saanut luoda orastavan rakkaussuhteen basmatiriisiin. Vasta totuttelemme toisiimme, mutta olen niin ihastunut, että jo Hänen tuoksunsa hengittäminen saa kyynleet nousemaan silmiin. Ruoka on lahja. On lahja voida syödä.

Suhteet Oma elämä Liikunta Mieli