Munasta ja kanasta

Run Bitch, run!

Puhuimme eilen äitini kanssa siitä, millaista on ärsyyntyä lähimmäisensä käyttäytymisestä. Puhumme siitä aika usein. Koska meitä ärsyttää. Usein.

Meitä ärsyttää levälleen jätetyt tavarat, likaisia astioita pursuileva tiskipöytä, paikkaansa hakevat tyhjät maitopurkit, lusikan kilistäminen jälkiruokakupin laitoihin, huutaminen, jääkaapin oven pidentyneet aukioloajat, paskan puhuminen,  jatkuva höseltäminen, kunnioittamattomat toisen tekemät kotityöt, syyttely ja niin edelleen.

Ja aina tulemme samaan johtopäätökseen: meitä ärsyttää, koska olemme itse ihan samanlaisia. Äidit ja tyttäret. Sukupolvi toisensa jälkeen huomaa, ettei ole viisastunut edellisestä paljoakaan. 

Ja sitten toteamme, että hyvä näin. Kilisytämme lusikoita niin että naapuritkin kuulee ja jätämme sitten likaiset astiat keskelle ruokapöytää odottamaan aamua. Ja sitten natisemme, että kuka peeveli taas jätti.

On pitkäperjantain aamu. Kello tulee vartin yli kahdeksan. Muna on ollut hereillä yli kaksi tuntia, kana tunnin verran.

Molemmat ovat juoneet aamukahvin ja lukeneet lehden.

Ja jotta perjantaista tulisi mahdollisimman pitkä ja ehtisi tehdä kaikenlaista, muna ja kana kiskovat heti kahdeksan jälkeen yllensä tuulenpitävät asut ja solmivat kengännauhat.

Toisen kengissä on siteet, toisella ei niitä ole.

Ja sitten he lähtevät omille teilleen.

He ovat niin saamarin samanlaisia.

Ja jostain syystä nuorempi polvi haluaa aina tehdä selvän pesäeron. Koska uusi parempi polvi on parempi. Ei suksia, lenkkarit. Vain mammat hiihtävät.

Pah. Run bitch run. Sitä se nuoruuden kipuilu osakseen on. Tämä nuoruuden kipuilu, korjaan. Ensin huomata olevansa vain osa sukupolvien ketjua. Ja sen jälkeen ymmärtää, että on kuitenkin yksilö, löytää oma itsensä sieltä pahnojen seasta.

Hauskaahan tässä on se, että tytär ei ole ainoa, jolla on vielä opittavaa tästä kaikesta. Samalla kun hokee itselleen, että älä aina säntäile, sen sanoo samalla myös äidilleen.

Mutta oppiiko kana uusia temppuja? Voisikohan sen joskus taivutella jättämään pertsat kotiin ja lähtemään lenkille – ihan rinnatusten?

 

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe

 

Ei liene epäselvää, että eilinen pitkälti tekee meistä niitä ihmisiä, joita tänään olemme. Eilinen ja tulkintamme siitä.

Uskon löytäneeni yhden tärkeimmistä motivaatioistani toimia opettajana. Tajusin, että se on varmasti määritellyt koulutusalani valintaa jo aiemmin.

Jokaisen on saatava kokemus siitä, että kelpaa sellaisenaan. Että joku rakastaa sinua kaikkine vikoinesi ja hullutuksinesi – silloinkin, kun käyttäydyt huonosti tai tällä toisella on se paskin päivä.

Jotta kenenkään ei tarvitsisi käyttää elämäänsä sen kokeilemiseen, onko hyvä vai ei. Ihmisten lukemiseen siitä näkökulmasta, arvostavatko he sinua ja oletko elinkelpoinen vai voisitko aivan yhtä hyvin kadota jäljettömiin.

Hymyillä toisinaan vain siksi, että hymyiltäisiin takaisin.

Eilinen on siinä mielessä lukittu, ettei sen tapahtumia voi enää muuttaa. Mutta todellisuus – se on ihmiselle oikeastaan vain näkökulma. Harva meistä tietää, miten asiat oikeasti olivat.

Omia tulkintoja eilisestä on pakko ohjata, jos haluaa oppia pitämään itsestään. Jos kokemus pyyteettömästä välittämisestä on jostain syystä niin häilyvä, ettei siihen voi luottaa. Ennen sitä on mahdotonta rakastaa myöskään toista.

Mutta olisi niin paljon helpompaa, jos sitä tietä ei tarvitsi alkaa talsimaan aivan alusta saakka uudelleen. 

Kunpa ihminen ei kiusaisi toista.

Suhteet Rakkaus Mieli Ajattelin tänään