Muistan ajatelleeni viime jouluna sen olevan viimeinen joulu kahdestaan. Tänä jouluna en uskaltanut enää olla niin toiveikas. Lapsi kulki mukana ajatuksissa kuitenkin kaikissa pyhäpäivien toimissa. Kovin montaa sellaista hetkeä ei ollut, joihin lapsi ei olisi tullut mukaan.

Vaikka odotus ei ole juuri nyt yhtä raastavaa kuin vuosi sitten, tuntuu jonkinlainen paine koko ajan kasaantuvan pään sisälle. Työt alkoivat taas lomaviikon jälkeen aivan kuin aina ennenkin. Projekteja pitää alkaa suunnitella ja toisia lopetella. Ihan kuin mitään ei koskaan tulisikaan tapahtumaan.

Välillä mietin miksi meidän odotuksemme kestää niin kauan. Toiset ovat porskuttaneet ohitsemme joka vaiheessa. Monella kanssaodottajalla on ollut lapsi kotona jo pitkään.

Olen ehtinyt kyseenalaistaa monen monta asiaa. Olemmeko me sittenkään edes paperilla mitenkään uskottavia vanhempia? Olemmeko rastineet vääriä asioita terveystietolomakkeeseen? Lähetimmekö vääränlaiset valokuvat kohdemaahamme? Onko hakemuksemme hukkunut jonnekin toimistolaatikkoon? Vai onko vaan niin, että juuri meidän lapsemme polku vaatii meiltä vähän enemmän kärsivällisyyttä.

Tai jospa ensi viikolla olisi meidän vuoromme.