Ärrimurri
Onkos joku syönyt ärrimurri-keksiä?
On. Ja monta.
Tuntuu, että lääkkeen aloittamisen jälkeen oon entistäkin hermostuneempi, ärtyneempi ja kiukustun todella helposti. Yks väärä sana, joku asia ei onnistu kerralla tms. Heti hirvee kiukku. Kiukuttelen muille, kiukuttelen itselleni.
Oon ihan tuskastunut näihin kipuihin. Kieleen sattuu, suuhun sattuu. Kädet (sormet ja kämmenet on todella kipeät). Olen tosi kämpelö käsistäni kipujen takia. Älypuhelimen käytössä ja etenkin tekstin kirjoittamisessa on kyllä haasteita. Kirjoittelen mitä sattuu ja menee vaikka kuinka kauan yhdessä viestissä, kun niitä lähtee korjaamaan. Lisäksi oon huomannut unohtavani asioita, pieniä juttuja ja mun mieskin on kuitannu ne ihan normaalina. Paitsi sunnuntaina; en muistanut laittaa turvavyötä, kun ajoin autoa! Tajusin asian vasta siinä vaiheessa, kun olin avaamassa vyötä eikä sitä ollutkaan.
Ja olen jo nyt ihan väsynyt tähän. Miten mun pitäs elää mun elämääni, kun tuntuu, etten jaksa näitä kipuja? En usko, että kukaan jaksaa. Ja jos ei ole koskaan neuropaattisia kipuja kokenut, ei voi edes kuvitellakaan miltä musta tuntuu. Aamulla heti kun saan silmät auki, otan ensimmäisen Lyrican kipuun, päivällä otan lisää Lyricaa ja illalla ennen nukkumaan menoa otan Noritrenia, myöskin kipuun. Aamulla otan lisäksi Aubagion.
Pillereitä, pillereitä, pillereitä. Sitä mun elämä nyt on.
Töissä oon kuitenkin koko ajan käynyt. Sen sairaalassaolon ja viimeisimmän päivystyskäynnin jälkeen ennen helatorstaita en oo joutunut olemaan pois töistä. Kyllähän se vaikeaa on ollut, koko ajan teeskentelee, että kaikki on hyvin. Vaikka jokainen kosketus sattuu. Ja henkisesti raskasta on myös salata tätä, mutta en vaan halua muiden tietävän. Ja töissä etenkään koeajalla… Ehkä jonain päivänä tulen ”kaapista ulos” tämän tautini kanssa. Sen jälkeen varmasti näkee, ketkä ovat kavereitani ja ketkä eivät…
Mielialat pomppii ylös alas valonnopeudella. Yhtenä hetkenä ajattelen pärjääväni ja jaksan ajatella positiivisesti. En ole ainut tämän taudin kanssa, muutkin pärjäävät. Hetki myöhemmin vaivun epätoivoon ja tekee mieli vaan itkeä, koska elämä on ohi.
Mun tarttis kyl oikeesti hakeutua johonkin vertaistukihommaan. Sais puhuttua sellaisten ihmisten kanssa, ketkä ymmärtää. Eikä tarvis teeskennellä.
