Mitä jos motivaatiota opiskeluun ei ole?
Kirjoitan tällä kertaa aiheesta, jonka kanssa kamppailin itse vielä vuosi sitten. Olen koulutukseltani ekonomi ja jossain vaiheessa jo aikoinani tradenomiksi opiskellessani ajattelin, että voisin toimia ammatillisena opettajana omalla alallani (ammattikoulussa tai amk:ssa). Hainkin opekorkeakouluun (amk) 2020 ja pääsin heti sisään. Aloitin opinnot intoa puhkuen, mutta melko nopeasti huomasin, ettei opinnot vastanneet juuri lainkaan omaa mielikuvaani siitä, millaisiksi olin opinnot kuvitellut. Melko nopeasti opettajan työ ammattikoulussa tai ammattikorkeakoulussa ei tuntunut ollenkaan omalta jutultani, mitä haluaisin tehdä työkseni.
Myös opintojaksojen osalta ongelma minun osaltani oli se, että tulen akateemiselta pohjalta ja tehtävänannot olivatkin kovin abstraktiivisia ja epätarkkoja. Eikä pidä käsittää väärin, sillä olen opiskellut ammattikorkeassa myös tradenomiksi, joten minulla on kokemusta myös onnistuneesta amk-opiskelusta. Opekorkeassa kuitenkin tuntui välillä siltä, että jokainen yksilö ja ryhmä saivat tulkita tehtäviä omalla tavallaan ja tehdä tehtävät jokainen vähän eri tavalla. Lisäksi ryhmätöitä oli todella paljon, mutta aikuisopiskelijoilla ehkä ei niin hyviä lähtökohtia toteuttaa ryhmätöitä (aikataulut, eri elämäntilanteet, työelämät jne). Mielestäni opinnot jäivät, ainakin minun osalta, kokonaisuudessaan melko pintapuolisiksi opettajan todellisesta työstä. Opettajan työhän on kuitenkin vaativaa asiantuntijatyötä. Minun onneni oli se, että olin opiskellut aikuiskasvatustieteen perusopinnot avoimessa yliopistossa (niistä sai silloin lisäpisteitä opekorkeahakuun), joten ne opinnot auttoivat minua todella paljon ymmärtämään asioita syvällisemmin. Vinkkinä, jos joku muu kamppailee saman aiheen kanssa 🙂
Kamppailin siis jo alkuinnostuksen laannuttua sen kanssa, että opintojaksot tuntuivat siltä, että nämä opinnot eivät ole minua varten. Kaikki meni kuitenkin hienosti läpi, siinä ei ollut ongelmia. Ja toisaalta sekin hieman vaivasi, että opekorkeassa sai tehtävistä pääosin todella hyvää palautettava, vaikka olisi ollut tärkeää saada myös rakentavaa ja kehittävääkin palautetta ehkä enemmänkin, mitä sain.
Jossain kohtaa kuitenkin tyssäsi täysin. Olin suorittanut kaikki muut opintojaksot vuoden aikana (eli melko nopeasti) ja edessä oli enää opetusharjoittelu. Koska jo siinä vaiheessa olin vakuuttunut, etten halua tehdä opettajan työtä, ei se ollut kovin motivoivaa lähteä täysipäiväisestä työelämästä suorittamaan tällaista palkatonta harjoittelua. Vuoden asiaa lykkäsinkin ja harkitsin melko vakavastikin jopa opintojen kesken jättämistä. Ja mainittakoon, että en ole koskaan missään opinnoissa harkinnut, että jättäisin kesken – se ei koskaan ole ollut minulle vaihtoehto ja lähtökohtaisesti pidän opiskelusta – nytkin opiskelen ravitsemustieteitä avoimessa yliopistossa.
Olen kuitenkin luonteeltani sellainen, että keskeyttäminen olisi tuntunut todella pahalta ja ehkä vaivannutkin minua jälkikäteen. Ihan jo siltä kannalta, että olin saanut paikan ja joku muu ei ollut saanut paikkaa opekorkeassa. Niinpä sain itseeni luotua jonkinlaista sisua ja eräällä vuosilomallani omasta työstäni suoritin opetusharjoittelun. Viimeistään siellä oppitunteja pitäessäni tiesin, ettei minusta tule opettajaa. Oppitunnit menivät kyllä sinänsä hyvin ja olin suunnitellut ne tarkasti, sekä harjoitellut läpi lukuisia kertoja, mutta se ei vaan tuntunut mitenkään omalta jutultani. Opetusharjoittelu meni loppupeleissä kokonaisuudessaan kyllä oikein hyvin ja sain siitä todella hyvän arvioinnin ja kannustusta hakeutumaan sen jälkeen opetusalalle. Minulle väläytettiin jopa keikkalaisen mahdollisuutta. Haluan sanoa, että minulle oli myös hyvin tärkeää tehdä homma kaikesta huolimatta kunnolla: kun kerran menen oppilaitokseen jossa on oikeita oppilaita, niin vaikka minusta ei opettajaa tulisi, se ei olisi niiden oppilaiden vika ja halusin, että he oppivat luennoista kuitenkin ja saavat asianmukaista ja kunnollista opetusta. Se oli minulle koko ajan tärkein asia.
Tein sitten harkan jälkeen lopputehtävät, arvioinnit ja muut sekä tilasin paperit ulos. Mutta eipä ne paperit niin paljoa minua ilahduttaneet, kun tiesi, etten niillä tulisi opettajaksi hakeutumaan. Ellei ajatusmaailmassani käy sitten jokin suuri mullistus. Eihän sitä tietenkään koskaan tiedä, mitään ovia ei kannata täysin sulkea ja kyllähän ihminen ja minäkin olen mieltäni muuttanut. Ja mielipiteen lisäksi myös ihminen voi muuttua. En kuitenkaan näe ainakaan lähitulevaisuudessa niin käyvän.
Oliko sitten kannattavaa jatkaa sisulla opinnot loppuun? Ehkä vastaus on kyllä ja ei. Vaikea sanoa. Tavallaan tuo opintojen loppuun puristus oli minulle todella raskas (henkisestikin) puskea vastoin omaa sydäntä ja ilman motivaatiota kyseiselle alalle. Lisäksi opetusharjoittelu jännitti minua hirveästi ja kaikki siihen liittyvä valmistautuminen vei minulta kymmeniä tunteja aikaa. Tässä mielessä se ei ollut kannattavaa. Mutta. Olen kuitenkin jollain tapaa tyytyväinen, etten keskeyttänyt. Olen myös ajatellut näin jälkikäteen, että opettajan/pedagogiikan koulutusta voi kyllä hyödyntää muuhunkin, kuin nimenomaisesti opettajan työssä. Ehkä opinnot kuitenkin lisäsivät jollain tasolla ymmärrystäni mm. erilaisista oppijoista, ihmisistä ja siitä, että opettajakin on ihminen joka ei tiedä, eikä tarvitsekaan tietää kaikkea – todella usein riittää läsnäolo, kuuntelu ja asioiden selvittäminen tarvittaessa. Opinnot myös aina tuovat jotain uutta näkökulmaa ja kehittävät, vaikka ei alalle jäisikään.
Olisin päässyt helpommalla, jos olisin jättänyt opinnot kesken. Se on selvä. Tietyllä tapaa tällainen armollisuus itselle olisi ollut helpottavaa ja olisin voinut siinä hetkessä paljon paremmin. Toisaalta juuri tuo vaativuus, että pystyn puskemaan läpi, vaikka sydän ja mieli sanoisi toista, on yksi vahvuuteni. Saan asioita aikaiseksi. Olen kyllä sitäkin miettinyt, että itselleen voisi joskus olla lempeämpi ja jos jokin asia ei kerta kaikkiaan tunnu omalta, miksi väkisin kiusaa asialla itseään, jos on täysin varma?
Huomiona tähän loppuun nostan, että omassa tilanteessani pohjalla oli jo hyvä koulutus, joten sen takia opeopintoja ei tarvinnut suorittaa, jotta saisi jonkin tai ensimmäisen koulutuksen. Koen, että jos ei olisi ollut pohjalla mitään koulutusta tai suunnitelmaa toisesta, olisi tällöin tilanne ollut hieman erilainen jo lähtökohtaisesti ja olisi ollut tärkeääkin suorittaa opinnot loppuun juuri siksi, että saa koulutuksen. Mistä tahansa koulutuksesta on kuitenkin aina hyötyä jollain tapaa ja kaikki opiskelu kuitenkin kehittää ja laajentaa omaa maailmaa sekä auttaa sitä kautta eteenpäin.
Vielä sen haluaisin sanoa, että toisaalta vaikka opinnot olisikin täysin oma juttu, niin missä tahansa opinnoissa tulee melko todennäköisesti toisinaan turhautumisen hetkiä, mutta mikäli lähes alusta saakka jokin syvällä sisällä sanoo vahvaa ei:tä, eikä ole hyvä olla, sitä kannattaa kyllä pohtia, sekä ratkaisuvaihtoehtoja asialle. Ratkaisu voi olla esimerkiksi käydä juttelemassa opon kanssa saadakseen selkeyttä opintoihin, ottaa vaikka viikon-parin tauko opinnoista, käydä keskustelua itsensä kanssa siitä, mikä opinnoissa tuntuu hyvältä/mikä ei jne. Lisäksi äkkipikaisia ratkaisuja ei yleensä kannata tehdä vaan miettiä rauhassa. Omalla kohdallanikin pidin lähes vuoden tauon opekorkeasta, kunnes sain opinnot purkkiin. Olin toki täysipäiväsesti samaan aikaan työelämässä opeopintojen pyöriessä, mutta kuitenkin.
Kuulisin enemmän kuin mielelläni Teidän ajatuksia ja ehkä kokemuksiakin siitä, kun opinnot tuntuvat suorastaan tervalta jaloissa? Ja miten siitä pääsee eteenpäin? :)