Blogissani ei varmaan ole mainintaa enempää tullut puheeksi, että minulla on koira. Ihana 16-vuotias Papillon -rotuinen koira; Nappi. Tietenkin maailman paras koira, minulle, eikä muut koirat ole mitään häneen verrattuna.

Kuten mainitsin, on hän iäkäs täytettyään huhtikuussa 16-vuotta. Tuo 16 vuotta ja 1 kuukausi vastaa ihmisen iässä noin 112 vuotta. Onhan siinä ikää. Iästään huolimatta Nappi on vielä aika kiinnostunut asioista ja vaikka hän jo nukkuu paljon, on hän myös erittäin kova tarkkailija. Lisäksi hän jaksaa vielä kipittää ripeätahtisesti lenkkiä ja menee edelleen edelläni. Ja niin kauan kuin näin on, että hän syö ja liikkuu, hän saa olla.

Sain Napin 10-vuotiaana, pitkäaikaisen ruinaamisen tuloksena. Tälläkin hetkellä hänellä siis on kaksi paikkaa olla: minulla ja toisinaan myös vanhemmillani. Molemmat paikat hän tuntee ja tietää, joten ei ole ongelmaa, missä hän on. Nyt parhaillaan hän on luonani 🙂

Vanhuus ei tule yksin, joten tiettyjä merkkejä hänestä toki huomaa, vaikka ikäisekseen onkin sangen hyvässä kunnossa. Napilla on noin 1,5 vuoden ajan ollut sydämessä läppävuoto, jota hoidetaan jatkuvalla lääkityksellä, joka on auttanut. Myös suolisto menee nykyään huomattavasti helpommin sekaisin ja tästä syystä mitään viljatuotteita tai erikoisempaa ei enää uskalla antaa, vaan mennään lemppari Cesar -ruoalla melko pitkälle. Paino on myöskin pudonnut, kuten osa hampaista, kun ikää on tullut. Painoa punnitaan säännöllisesti eläinlääkärillä samalla, kun sydämen tilaa tarkistetaan.

Millaista on olla vanhenevan lemmikin kanssa? No, taustalla on vuosien pitkä yhteinen historia, joten uskokaa tai älkää, ihmisen ja koiran välinen side voi siinä kohtaa olla aika vahva. Ne, joilla ei ole lemmikkiä ollut, eivät ehkä täysin ymmärrä sitä. Se on ehkä verrattavissa siihen, että minulla ei ole sisaruksia, enkä osaa ajatella sisaruutta kuin objektiivisella tasolla.

Vanhenevan lemmikin kanssa oleminen on siinä mielessä kiitollista, että toisen tavat ja mieltymykset tietää ja tuntee. Tietää, että hän tykkää pehmeistä paikoista ja mitä hän syö, ei syö. Mistä hän tykkää että rapsutetaan, mistä ei tykkää. Tarkkailijana Nappi on varmasti oppinut myös minun tiettyjä toimintamalleja, tuleehan hän edelleen kanssani esimerkiksi vessaan. Tuosta koirien tulosta vessaan omistajan kanssa on muuten tehty joskus jokin tutkimus (olipas tarkka lähde..), että se johtuu siitä, että koirat ovat lauma eläimiä ja laumassa tehdään kaikki yhdessä. Siis ilmeisesti kirjaimellisesti kaikki 🙂 .

Joskus vanheneva lemmikki muistuttaa pentuajan koiraa siinä mielessä, että aina pidätys ei onnistu niin hyvin, kuin nuorempana, ja kotiin tullessa saattaa olla yllätyksiä. Tosin nyt kun olen päivät pitkälti kotona ja työstän gradua ja teen muita opiskelujuttuja, ei tätä ongelmaa ole ollut, koska pääsen viemään häntä ulos aina kun on tarvis. Käymmekin nykyisin yleensä 5 kertaa ulkona: aamulla, aamupäivällä, iltapäivällä, illalla ja yleensä vielä juuri ennen nukkumaanmenoa laitan yömekon kanssa vain housut ja jonkun takin. Kukaan ei tiedä että alla minulla on jo yövaatteet, ja kun tulen, otan vain takin, kengät ja housut pois ja pääsen sänkyyn. Kätevää.

Vanhan lemmikin kanssa on se surullinen puoli, että tiedät koko ajan, että yhteinen aika käy vähiin joka päivä. Tottakai sen tietää lemmikin kanssa aina, ettei se ole ikuista, mutta sitä ajattelee eri tavoin 6-vuotiaan tai 16-vuotiaan koiran kanssa. Tilanteen ollessa Napin kanssa tällainen, mitä se on nyt, eli sopusointuista ja rauhallista, kaikki on hyvin ja tästä ajasta tulee nauttia, kun hän on vielä ilostuttamassa. Mutta kun tulee päivä, että tilanne ei ole enää näin rauhallinen; tulee esimerkiksi kipuja tai muuta, sen tietää, että edessä on vaikea päätös parhaimman ja pitkäaikaisen kaverin suhteen. Toisaalta näin pitkän yhteisen matkan jälkeen siihen osaa varmasti valmistautua luonnollisemmin, kuin esimerkiksi nuoremman koiran osalta, joka voisi tulla enemmän järkytyksenä. Sitä ei käy kieltäminen, että kun se aika tulee, jää tätä koiraa kaipaamaan ja suuresti.

Mutta ei mietitä niin surullisia enää, sillä tällä hetkellä se ei ole ajankohtaista. Yhteenvedon omaisesti sanoisin, että koiranomistajana oleminen on tosi antoisaa. Uskallan sanoa, että se antaa paljon enemmän kuin ottaa. Varsinkin jos sattuu kohdalle noin kiltti ja hyväluontoinen koira, kuin Nappi.