Voiko tähän tottua koskaan?
Tämä kevät on ollut poikkeuksellisen raskas. Vasta nyt aion siitä ylipäätään kirjoittaa. Pahoittelen, jos tämä teksti on hieman rönsyilevää; en kuitenkaan liiemmin oikolue tätä (kuin muutaman kerran), jotta tekstistä tulisi mahdollisimman aito, eikä tietokoneen takana menisi niin pahasti vetistelyksi.
Ihmiset, joilla ei ole ollut koiraa tai muuta lemmikkiä, eivät ehkä täysin ymmärrä tätä tekstiä tai surua. Olen blogissa maininnut koirastani Napista. Nappi kuoli toukokuun alussa, 17-vuotiaana. Olin aivan murheen murtama, kuten koko perheeni, koska koira oli todellinen perheenjäsen ja meille kaikille niin tärkeä. Oikeastaan sanoinkin vanhemmilleni, että tämä on suurin suru, jonka tähän mennessä olen kohdannut. Tiedän tiedän, kuulostaa pahalta kun kyseessä on koira, mutta antakaa minun hieman selittää!
Olin siis 10-vuotias lapsi, kun sain kyseisen koiran. Nappi oli aina todella helppo ja kiltti, vaikka sillä oli myös pieneksi koiraksi oma ja päättäväinen luonne. Kasvoin sen koiran kanssa aikuiseksi. Muutin opintojen perässä ensin Seinäjoelle, sitten Vaasaan. Nappi kulki uskollisesti mukanani. Seitsemässätoista vuodessa koira oppii tuntemaan omistajansa ja omistaja koiransa aika hyvin.
Uskon, että me kumpikin tiesimme ja tunsimme, kun toinen oli iloinen tai surullinen. Ja teki aina parhaansa toisen hyväksi. Olen vanhempieni ainoa lapsi, joten Nappi oli varmaan myös siksi hyvin erityisen tärkeä minulle. Olen introvertti luonne, ja vaikka minulla tottakai on ystäviä, ei minulla ole mitenkään erityisen suurta ystäväpiiriä. Olen varma, että Nappi osittain, etenkin lapsena/nuorena oli minulle kuin hyvä ystävä ja esimerkiksi koulusta tullessani aidosti tunsin, että minua odotetaan (vaikka vanhempani kyllä tulivat melko ajoissa kotiin myös, enkä sinänsä edes ollut paljoa yksin).
Luin jostain (olipas tarkka lähde), että koiran kuolema voi olla jopa suurempi menetys kuin ihmisen. Uskon tähän kevään jälkeen täysin. Koira on kanssasi joka päivä; hoidat sitä, se sinua (tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, kun olet surullinen, koira tulee viereesi tai fiiliksestä riippumatta vie sinut ulos piristymään – sohvalle ei jäädä makoilemaan koko päiväksi), lenkkeilette yhdessä jne. Kaikkia ihmisiä, vaikka sukulaistakaan ei näe niin usein kun näet koiraa. Koira on myös aina lojaali ja uskollinen. Se rakastaa täysin laumaansa, ja muut eivät ole ollenkaan sama asia.
Uskon, että näistä syistä koiran menetys tuntuu erityisen raskaalta. Ja siltä se todella tuntui, itkusta ei meinannut tulla loppua. Ja edelleen, vaikka Napsua pystyy jo ajattelemaan ilman itkua, tulee edelleen usein kyynel silmään.
Kuten kirjoitin, kyseessä oli siis vanha koira. Realistisesti ajateltuna: se sai elää pitkän ja rikkaan elämän. Se oli pääasiassa minun koirani, mutta vietti (etenkin loppuajasta, kun muutin Helsinkiin ja olin paljon töissä) paljon aikaa myös vanhemmillani. Toki se oli tuttu paikka, otimmehan Napin lapsuudenkotiini. Sillä oli vähän kuin kaksi kotia, vaikka toki meillä kahdella oli ihan omat juttumme ja erityinen side. Lellin sitä aika paljon :) Ja opiskellessani Vaasassa ja Seinäjoella, kerroin sille aika paljon asioita. Uskon, että oli paljon asioita, joita se ymmärsi. Jotenkin koiralle puhuminen aina selkeytti omiakin ajatuksiani tuolloin.
Voi kuulostaa hassulta, mutta oikeasti kerroin koiralle esimerkiksi, minne lähden ja milloin suurin piirtein olen tulossa takaisin :D Nappi sai olla myös paljon mökillä (meillä on vanhempien kanssa mökit vierekkäin), jossa se usein silminnähden nautti olostaan. Lisäksi Nappi oli kova kulkemaan junissa; vanhemmiltani Pohjanmaalle kanssani jne. Kaikki sen koiran kanssa aina onnistui hyvin, koska se oli hyvin sopeutuva – kunhan vain oli ”oman lauman” jäsenensä kanssa. Pienestä koostaan huolimatta se veti myös pitkiä lenkkejä. En muista yhtä ainutta kertaa (vanhuutta lukuunottamatta) että se olisi lenkiltä halunnut jo kotiin. Se aina kipsutti reippaasti edessä ja kyllä itse alkoi suunnittelemaan lenkiltä kotiinpaluuta ennen kuin Napista huomasi väsymystä :)
Realiteetti kuitenkin on, että mikään täällä ei ole ikuista ja me kaikki lähdemme täältä joskus. Toki se oli tiedossa jo pitkään, että Nappi oli vanha koira. Ja olihan vanhuuden merkkejä ollut jo muutaman vuoden ilmassa; esim. sydänvika (johon oli syönyt lääkkeitä jo muutaman vuoden; ne toimivat hyvin ja Nappi sai niiden ansiosta muutaman vuoden lisäaikaa ja pysyi virkeänä). Silti kun yhtäkkiä koira menee huonoon kuntoon, se tulee yllätyksenä.
Nappi siis meni puhtaasti vanhuuteen; oli väsynyt eikä liikkuminen oikein enää onnistunut. Perheeni kanssa olimme jo paljon aikaisemmin päättäneet, että vaikka päätös on hirveä ja tuskainen, niin kun se päivä tulee, rakas koira päästetään pois. Ettei ainakaan kidu. Ja kun se kamala aamu sitten tuli, että näki liikkumisen olevan vaikeaa – kaatuilevaakin (ihan yhtäkkiä), ei siinä ollut vaihtoehtoja kuin viedä eläinlääkärille.
Vaikka sen on tiedostanut tavallaan jo joitain vuosia, että pieni koira voi mennä hyvinkin nopeasti, sitten kun se menee. Mutta ei kai sellaiseen voi tai pidäkään mitenkään 100 % valmistautua. Ne tunteet ja se suru -jopa tuska- siitä seuraa, on vain käsiteltävä. Pikkuhiljaa sen hyväksyy ja jotenkin ajattelee, että Nappi kulkee tavallaan edelleen tuossa vieressä, esimerkiksi, kun nyt yksin lenkkeilee. Sen on nyt hyvä olla ja se katsoo älykkäällä katseellaan ”mitä sinä vollotat”, kun sitä tulee niin kova ikävä. Tai niin minä sen haluan uskoa ja ajatella. Se on jotenkin lohdullisempi ajatus, kuin että kaikki olisi kokonaan loppunut. Vaikka en siis mitenkään erityisen uskonnollinen ihminen olekaan.
Nappi on haudattu oman mökkini pihalle, joka tekstin alussa näkyikin. Olen iloinen, että Nappi pääsi kauniin järvimaiseman äärelle. Nappi rakasti olla mökillä, joten viimeinen lepopaikka tuntuu oikealta. Tämä julkaisu oli tällä kertaa hieman surullisempi, mutta ajattelin siitä kirjoittaa kuitenkin lyhyen pätkän. Kommentoikaa ihmeessä alas, jos teillä on lemmikin menetyskokemuksia. Luin netistä, että jossainpäin Suomea on eri tahot järjestäneet ihan sururyhmiä koiran menetyksen jälkeen. Minusta tällaiset ovat hieno keksintö. En löytänyt, että Helsingissä sellaista olisi, vaikka varmaan onkin. Tähän kuitenkin perään tuli muutto uuteen kotiin, joten se tarjosi jonkin verran muuta ajateltavaa itselleni.
Surullisesta aiheesta huolimatta, hyvää loppuviikkoa jokaiselle :)