Kerrostalosta omakotitaloon – eli tarina siitä kuinka nälkä kasvaa syödessä
Ensimmäiseen omaan kotiin muuttaminen on ihanaa. Saa vihdoinkin sisustaa ja laittaa juuri niin kuin haluaa. Ja se on oma. Muuttaessamme mieheni kanssa 70-luvun kolmioomme Helsingin Oulunkylässä ajattelimme, että tässähän me asutaan vaikka kuinka ja pitkään. Todellisuudessa asuimmekin siellä vain noin neljä ja puoli vuotta.
Koti oli mieheni isovanhempien asunto, joka oli luonnon kiertokulun takia jäänyt tyhjilleen. Ensin siellä ei asunut kukaan, sitten sinne muutti kimppakämppään asumaan mieheni siskot. Kun toinen siskoista muutti yhteen poikaystävänsä kanssa, jäi asunto liian isoksi yhdelle asuttavaksi ja mieheni äiti ehdotti, että me ostaisimme sen. Ja senhän me teimme.
Kotiin tehtiin pintaremppaa. Mummolatunnelma haihdutettiin raikkaalla valkoisella, kirkkailla tehosteväriseinillä ja omilla kalusteillamme. Vanhoista kalusteista kelpuutettiin vain iso ruokapöytä tuoleineen ja kitchiä henkivä pieni David-patsas, jota mieheni mummo ei ollut kehdannut pitää esillä sen hävyttömän alastomuuden vuoksi. Meillä se nostettiin hyllylle paraatipaikalle.
Pari vuotta asunnossa asuttuamme tuli ensin kylpyhuoneremontti kyseeseen. Se meni kylläkin suurimmaksi osaksi taloyhtiön piikkiin, kun vuotavaa putkea etsittiin ensin meidän kylppärin seinän takaa ja alemman kerroksen naapurin seinän takaa ennen kuin se paikannettiin kellarikerrokseen. Pääsimme kuitenkin valitsemaan uudet kaakelit ja pienellä lisähinnalla uuden pöntön, suihkun ja allaspöydän. Pian kylppärin jälkeen päätimme uusia vanhan 70-luvun keittiön. Revimme kavereiden kanssa vanhat kaapit alas seiniltä, taistelimme Ikean keittiönsuunnitteluohjelman kanssa ja valkkasimme lattiaan ihanan mustavalkoharmaan marmoleum-click lattian. Keittiö ehti olla meillä käytössä reilun vuoden, kunnes minä aloin vaivihkaa eksymään Oikotien sivuille myytäviä koteja vilkuilemaan. Ensin se oli vain minun hömpötystäni, mutta jossain matkanvarrella, aivopesun, hivutustaktiikan tai ehkä sittenkin oikeasti ihan omasta halustaan, miehenikin innostui ajatuksesta.
Alkoi tuntua, ettei iso kolmio sittenkään riitä meille. Kaipasimme omaa saunaa ja yhä useammin haaveilin omasta pihasta, missä puuhastella ja ottaa kesät aurinkoa sekä päästää koirat aamulla pissalle, kun aamukahvi on vielä pahasti kesken. Pakko myöntää, että kun otimme toisen koiran ja se osoittautuikin paljon vilkkaammaksi yksilöksi kuin ensimmäin koiramme, alkoi pihaa ja omaa rauhaa kaivata entistä enemmän. Ensin sen piti olla rivitalo, sitten katsoimmekin jo paritaloa ja jossain matkanvarrella, kymmenien asuntonäyttöjen jälkeen, ei mikään muu enää kelvannutkaan kuin omakotitalo.
Muutamakin eri välittäjä meille sanoi, että kun riittävästi kiertää näyttöjä alkaa itselleen hahmottumaan se mitä oikeastaan on hakemassa. Ensimmäisissä näytöissä olimme jo melkein tarjoamassa kohteista, joita en enää tänään vaivautuisi edes menemään katsomaan, koska se ei täytä enää kriteereitämme. Useamman kuntotarkastusraportin lukeneena ja netistä talojen rakenteista, remontoinneista ja ties mistä tietoa googlanneena alkoi olemaan jo paljon varmempi olo näytöillä. Osasin kysyä oikeita kysymyksiä ja kiinnittää huomiota asioihin joista en edes tiennyt olevan olemassa asuntokuumeen ensin iskiessä. Kuka nyt kotinsa myyntiä ja uuden ostamista harkitseekaan, voin hänelle sanoa, että ota ihan rauhassa aikaa.
Tätä tekstiä kirjoittaessani on meille löytynyt jo uusi unelmien koti. Mun ikioma talo. Tai meidän ikimoma talohan se on oikeasti. Meillä on nyt oma katto, seinät, lattiat ja piha! Ihana koti jonne en malta odottaa, että pääsen muuttamaan. Muut kotikuumeilijat, sisustajat ja haaveilijat ehkä löytävät tiensä tätäkin tekstiä ja muita tulevia lukemaan. Tervetuloa teille.
(Blogin ulkomuoto bannereineen etsii vielä itseään, vanha työnimikään ei suostu muuttumaan vielä Mun ikioma taloksi teknisistä syistä, mutta hyvä siitä vielä tulee!)