Mietintää lihavuusleikkauksesta

Tämän kirjoituksen tekstejä kirjoittelin toiseen blogiini jo 5-6 viikkoa sitten. Mielestäni tämä on tärkeää pohdintaa tässä prosessissa, joten halusin tämän talteen ennen kuin poistan toisen blogini kokonaan. Kirjoitus sisältää mietintää lihavuusleikkauksesta, paljon sellaista ajatusten virtaa, jota leikkausaikaa odottaessa tulee mieleen. Duodecimlehden artikkelin mukaan moni pohtii erilaisia asioita lihavuusleikkaukseen liittyen. Artikkelissa nostetut huolet kuulostavat itsellenikin tutuilta.

Tällä hetkellä tuntuu siltä kuin aika vaan lipuisi ohitse. Olen jotenkin jumahtanut odotustilaan. Ikään kuin tätä elämää ennen leikkausta ei olisi. Ollaan ikään kuin odotustilassa, josta sitten katsellaan elämän lipuvan ohi päivä kerrallaan. Olen ajatellut, että se uusi elämä alkaa sitten, kun leikkaus on tehty. Että minusta tulee jollain tavalla uusi ihminen, ja siksi olisi turhaa kauheasti tehdä mitään ihmeellistä tämän vanhan minän aikana enää. Joo, tiedän, täysin hullua! Toki jotain tulee tehtyäkin, mutta mihinkään ei oikein ole intoa. On jotenkin surullista, että elämä on koko ajan odottamista. Leikkauksen jälkeen elämän on oikeasti ”alettava” tai sitten ei milloinkaan. Onneksi en ole kunnallisessa leikkausjonossa, jolloin odotusaika saattaisi olla 1,5-2 vuotta. Odotustilaahan ei tarvitsisi nyt olla, vaan voisin ihan hyvin elää ihan normaalisti, mutta jostain syystä vain toimin näin. Toki meillä on paljon kaikenlaisia menoja ja juttuja meneillään. Ihan kaikki päivät päivät eivät kulu sohvalla suoratoistojen parissa (tosin välillä kyllä, heh).

Kertoa vai eikö kertoa lihavuusleikkauksesta

Olen miettinyt kovasti myös muille ihmisille kertomista. Tällä hetkellä vain puolisoni ja kaksi ystävääni tietävät leikkauksesta. Kaipaan jotenkin sitä, että voisin kertoa myös jollekin muulle lähipiirissäni. Olen kuitenkin päättänyt, etten kerro etukäteen. Ihan vain siksi, etten usko ihmisten ymmärtävän. Haluaisin kertoa vasta siinä vaiheessa, kun olen jo laihtunut ja hankala alku on hoideltu. Uskon oikeastaan, että pystyn kyllä olemaan niin, ettei kukaan huomaa. Olen ajatellut yhtenä vaihtoehtona sitäkin, etten kerro muille ollenkaan, vaan sanon, että olen tiukalla dieetillä. Itseasiassa sellaisia koko suvun kahvittelu- tai syömishetkiä on tosi vähän. En usko, että kukaan oikeasti kauhean paljon tarkkailee sitä, mitä kukakin syö. Uskon, että nykypäivänä ihmiset ovat niin omiin asioihinsa keskittyneitä, etteivät edes huomaa, vaikka joku olisi täysin syömättä kahvipöydässä. Lisäksi en muutenkaan välillä kauheasti syö, varsinkaan, jos olen itse järjestänyt ja kokkaillut. Minulla on myös ärtyneen suolen kanssa ongelmia, joten lähimmät tietävät myös siitä, etten aina pysty samalla tavalla syömään.

mietintää lihavuusleikkauksesta - voinko vielä syödä sushia
Kuva: Pixabay

 

Itseasiassa tästä tuli taas kokemusta viime viikonloppuna, kun oli isänpäivä. Meillä oli useampi läheinen syömässä ja olimme tehneet buffet-tyyppistä ruokaa. En oikeastaan syönyt kovinkaan paljon, mutta kukaan ei varmasti huomannut mitään. Jutustelimme siinä innoissamme ja jokainen keskittyi keskusteluun. En usko, että kukaan olisi juurikaan huomannut, vaikka olisin syönyt lopulta kaksi haarukallista ja laittanut loput roskiin.

Missä terveelliset elämäntavat?

Huomaan myös, etten ihan kauheasti ole tässä odotusaikana välittänyt terveellisistä elämäntavoista. Koko ajan tulee enemmänkin mietittyä, että kyllä sitä sitten leikkauksen jälkeen ehtii. Ehtii liikkua, ehtii syödä terveellisesti. Alkoholin jätin lähes kokonaan, enkä ole kerännyt lisää painoa eli en ole täysin päästänyt itseäni retuperälle. Ennen leikkausta olin ajatellut tehdä muutaman epäterveellisen jutun, jotka saattavat olla pitkän aikaa mahdottomia tai eivät onnistu ollenkaan. Lähinnä nämä jutut liittyvät syömiseen. Ajattelin syödä vielä kerran Hesburgerin megahampurilaisen, joka on lempparini, mutta kovin suuri. Halusin myös käydä sushibuffassa, syödä kokonaisen pitsan sekä kebabin. Ajattelin myös juoda vielä tölkkikokista, koska hiilihappojuomat saattavat leikkauksen myötä jäädä historiaan. Aika hassuja juttuja sinällään, mutta kyllähän tämä prosessi jollain tavalla aika iso luopumisprosessi on. Tulevaisuudessa pystyy syömään ruokaa vain noin 2 dl kerrallaan. Se tarkoittaa, etten enää pysty menemään esim. ravintolaan ja syömään alkupalaa, pääruokaa ja jälkiruokaa. Vaikka sellaista ei tule tehtyä kauhean usein muutenkaan, se on luopumista.

Noista vielä kerran -jutuista olen nyt syönyt kebabin ja muistaakseni pitsan. Sushi-buffassa en ole käynyt, mutta sushia olen syönyt. Tuo Hesen hampurilainen täytyy vielä kokea tällä viikolla, sillä ensi viikolla onkin sitten jo ENE (matalaenerginen dieetti). Moni lihavuusleikattu on kertonut, että leikkauksen myötä fiilikset ruokaa kohtaan ovat muuttuneet, ettei sellaisia mielitekoja välttämättä olekaan. Että ruuasta tulee enemmänkin polttoaine, kuin nautinnon lähde. Tämä on kuitenkin iso muutos ja jollain tasolla sen ymmärtäminen varmasti tapahtuu vasta ajan kanssa leikkauksen jälkeen. Nykypäivänä kuitenkin iso osa sosiaalisista tilanteista liittyy ruokaan tai juomaan. Mitä sitten, kun nämä asiat tulevat olemaan itselle hyvin rajoittuneita? Esim. leikkauksen jälkeen ei enää saisi juoda mitään 30 min ennen ja jälkeen ruokailun. Kaikenlaista mietintää lihavuusleikkauksesta syntyy ja uskon sen olevan osa prosessia. Tämän voi ajatella olevan osa leikkaukseen valmistautumista.

lihavuusleikkauksen jälkeen voi mahtua huvipuistolaitteisiin
Kuva: Pixabay

 

Jos ei olisikaan enää se joukon suurin

Kyllähän tässä paljon on mietittävää, mutta toisaalta myös näen, että minun on tehtävä tämä. Jos en tee näin radikaalia muutosta, terveyteni tulee jollain aikavälillä rapautumaan. Minä tarvitsen parempaa vointia, pirteyttä ja voimaa. Uskon, että itselleni tällainen pakottaminen on parhain vaihtoehto. Lisäksi, kun lähes kaikkea muuta on kokeiltu, en enää usko voivani ratkaista tätä ongelmaa muuten. Ehkä sen jälkeen voin paremmin keskittyä kaikkeen muuhun mukavaan elämässä, kun ei tarvitse koko ajan huolehtia miten polvet kestävät ja jaksanko.

Olisi myös ihanaa kerrankin osallistua erilaisiin aktiviteetteihin miettimättä, että on suurin osallistuja tai että mahtuuko ylipäätään esim. varusteisiin tai kestääkö joku painoani. Se on todella tuskaista elää jatkuvasti sellaisten ajatusten kanssa. Tästä hyviä esimerkkejä ovat mm. huvipuistot, lentokone tai kaikki harrasteet, jossa puetaan varusteita päälle. Huvipuistoissa miettii mahdutaanko kumppanin kanssa samaan vaunuun tai mahtuuko turvakaari päälle. Lentokoneessa miettii mahtuuko turvavyö kiinni, ja monessa yllättävässäkin harrastuksessa tai elämyksessä laitetaan päälle esim. haalarit. Näissä mietin aina, onkohan järjestäjällä tarpeeksi isoja haalareita. On jotenkin todella kurjaa joutua koko ajan pohtimaan kaikessa hauskassa sitä, voinko minä osallistua tai tuleeko noloja tilanteita. Haluan vapautuksen kaikesta tästä, että kerrankin minä en ole se porukan suurin ja voin mennä jonnekin miettimättä jääkö takapuoleni jumiin tai vetoketju puoleen väliin. Voin kiivetä riippumattoon tai juoksumatolle selvittämättä ensin onko kyseisissä laitteissa minkälainen painoraja. Tätä minä odotan muun muassa leikkauksen jälkeisestä elämästä. Ettei tarvitsisi koko ajan miettiä etukäteen ja murehtia. Kirjoitin ensimmäisessä kirjoituksessani yleisesti syistä, miksi haluan lihavuusleikkauksen.

hyvinvointi hyva-olo terveys oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *