Tänä vuonna on edessä uudenlainen kevyempi kevät. Olen kevyempi kuin vuosiin. Edelleenkään en näe peilistä muutosta, nyt päinvastoin näytän mielestäni jatkuvasti lihavammalta. En tiedä alkaako sieltä peilistä pikkuhiljaa näkymään totuus vai mitä aivoni ovat nyt päättäneet. Edelleen olen ylipainoinen, vaikka painoindeksi sanookin, että ylipaino on enää lievää. Huomaan nyt, että pukeutuminen muualle kuin kotiin, on hankalampaa. Olen nimittäin kiinnostunut aivan eri tavalla vaatteista, koska vaatteet istuvat ja näyttävät päällä hyviltä. Yhtenä päivänä lähdin ulos lounaalle ja käytin oikeasti vaatehuoneessa aikaa lähes kaksikymmentä minuuttia sovittaen eri vaatteita ja miettien missä vaatteissa näytän kivalta ja minkälainen asu sopii sen hetken fiilikseen. Suurin osa vaatteistani on parhaillaan sellaisia, joita en ole vielä kertaakaan käyttänyt, koska olen uusinut koko vaatekaappini. Löysin lopulta kivan asukokonaisuuden, jonka kanssa tuli hyvä mieli.

Itseäni hieman harmittaa se, että edelleenkin elän aikalailla sitku-elämää. Vaikka olen jo pitkällä projektissa, olen edelleenkin taipuvainen miettimään sitä aikaa, kun olen tavoitteessa. Elän nyt ikään kuin puolinaista elämää, kun en ole vielä ihannepainossani. Se on täysin hullua, sillä olen laihtunut nyt 25 kiloa ja olen täysin muuttunut ulkoisesti, mutta myös voinnin osalta. Tiedän varsin hyvin, ettei ole mitään järkeä odotella sitä hetkeä, kun on omasta mielestään juuri sopiva. Jatkuvasti pitäisi elää omannäköistä elämää välittämättä mitä muut ihmiset sanovat tai ajattelevat. Olen vain tottunut häpeämään omaa ulkomuotoani pitkään. En ole kokenut itseäni kauniiksi tai sopivaksi, olen vihannut peilikuvaani ja pitänyt itseäni suurinpiirtein epäihmisenä. Se on järkyttävää, mutta siltä minusta on tuntunut.

Kevyempi kuin mieheni

Minua on suunnattomasti häirinnyt, että olen ollut paljon painavampi kuin mieheni. Mieheni on pidempi ja normaalipainoinen. Toki pituuden suhteessa olen vielä isompi kuin mieheni, mutta se ei häiritse minua niin paljon kuin se, että painan enemmän. Nyt olen vihdoin kevyempi kuin mies, vasta noin puoli kiloa, mutta kuitenkin. Minulla on päässäni selkeästi sellaisia malleja, että miehen pitää olla isompi kuin nainen. Olen nuorempana seurustellut yhden miehen kanssa, joka oli todella laiha. Silloinkin koin itseni jotenkin isoksi sen vuoksi. Myöhemmin sitten seurustelin isohkon miehen kanssa, jolloin muistan itsetuntoni olleen parhaimmillaan. Omat makkaratkaan eivät häirinneet samalla tavalla, kun miehelläkin oli mahaa. Nykyinen mies ei ole laiha, vaan normaalipainon yläreunassa. Mies ei ole koskaan sanonut mitään painostani tai ulkonäöstäni, vaan kantamani möröt ovat puhtaasti oman pääni sisällä. Olen kuitenkin hyvissä fiiliksissä projektin etenemisestä.

Keho-ongelmia lapsuudesta asti

Uskon, että minulla on lapsesta asti ollut jokin korvien välissä oleva ongelma oman kehoni kanssa. Kun olin alakoulussa, ehkä 2. tai 3. luokalla, kouluterveydenhoitaja mainitsi, että olen ylipainoinen. Todellisuudessa olin aika normaali, ehkä pikkuisen lapsen pyöreyttä. Kasvoin tämän jälkeen pituutta ja hoikistuin, mutta tuo kouluterveydenhoitajan maininta jäi minulle taakaksi. Tämän jälkeen pidin itseäni aina lihavana ja laihdutin jatkuvasti. Laihdutin todennäköisesti vakituisemmin seitsemmänneltä luokalta lähtien. Olin kova liikkumaan, kävin lenkillä, pyöräilin ja tanssin. Yläkoulussa painoindeksini oli 20 eli olin normaalipainoinen, jopa hoikka. Muistan, että olin hyvin itsekriittinen. Vihasin sitä, että reiteni ja takapuoleni olivat mielestäni isot ja minulla oli vatsa, joka meni makkaralle, kun istui. Reidet näyttivät istuessa leveiltä. Hyvänen aika, järkyttävä ajatusmaailma.

Vähän vanhempana, teini-iästä parikymppiseen muistan, etten koskaan ostanut vaatteita, jotka ovat ”liian” myötäisiä. Tarkoittaa, että tuovat esiin liiaksi takapuolen, mahan tai reidet. Käytin toki farkkuja sekä mekkoja, mutta en koskaan käyttänyt ihonmyötäisiä mekkoja tai vaikkapa bikinejä. Olen ollut myöhemmin todella surullinen siitä, että nuo kouluterveydenhoitajan ajattelemattomat sanat sekä koulukiusaaminen saivat itsetuntoni niin alas, että koko lapsuuteni ja nuoruuteni meni omaa kehoa tarkkaillessa ja kaikki tämä rajoitti sitä, mitä mm. puin päälle. Tyylini nuorena aikuisena perustui siihen, mikä peitti mielestäni riittävästi ne kohdat, joista en pitänyt. Minusta tuli myös monella tavalla estynyt, koska aina ensimmäisenä piti miettiä, miltä näytän. Voiko ihminen silloin tehdä vapautuneesti mitään, jos pitää miettiä voinko olla näin tai noin, jos näytänkin lihavalta?

Myöhemmin, kun kroppani oli jumiutunut siitä kaikesta laihduttamisesta ja alkoi tunnesyöminen, painoa tuli lisää ja jossain vaiheessa päädyin todella pitkäksi aikaa yli satakiloiseksi. Huomasin, etten pysty laihduttamaan sillä tavalla kuin halusin ja muistan vannoneeni, että jos joskus vielä saan laihdutettua itseni normaalipainoiseksi, puen sellaisia vaatteita, joita haluan, enkä välitä mahdollisista vatsamakkaroista. Nykyään tosin muoti on niin moninaista, että on helppoa löytää vaatteita, jotka imartelevat erilaisia kroppia. Kun itse olin nuori, muoti oli aika raadollista. Vaihtoehtoja ja yksilöllisyyttä ei ollut näin paljon kuin nykyään, ei myöskään kokoja. Uudenlainen kevyempi kevät, mutta tällä hetkellä ehkä suurin pelkoni on, että mieleni pilaa tämän projektin. Etten koskaan näe peilistä itseäni sellaisena, että voisin hyväksyä itseni.

Mielen työstöä

Olen todennut, että osa tätä projektia on työstää mieltä. Löytää itsestä ne omat epävarmuudet ja ymmärtää, mistä kaikki ongelmat juontuvat. Itse olen ollut nuorena hyvin huomionhakuinen ja hakenut hyväksyntää etenkin pojilta. Minulla oli paljon poikaystäviä, olin suosittu poikien keskuudessa. Osittain se saattoi johtua siitä, että en korostanut itseäni liiaksi ja olin ns. kiltti tyttö. Olen miettinyt paljon sitä, mitkä asiat ovat minuun eniten vaikuttaneet. Tämäkin blogikirjoitus on osa tätä itsetutkiskelua ja itsensä tuntemisen opettelua. Luulen, että kehonkuvani aiheuttamat estot ovat usein vaikuttaneet ihmissuhteisiini. Moni suhteeni on kariutunut ja se voi johtua myös siitä, etten ole koskaan itse kokenut olevani riittävän hyvä kellekään.

Toivon, että tämän projektin myötä opin itseäni paremmin ja pääsen eroon niistä möröistä, joita pääni sisällä on. Ja että löydän sisäisen rauhan niin itseni kuin kehoni kanssa. On ollut kuitenkin tavallaan aika järkyttävä huomata (vaikka ei yllätyksenä tulekaan), että ihmisten kohtelu näin laihtuneena on aivan erilaista kuin aiemmin, kun olin lihava. Suojatien reunassa odottaessa, moni pysähtyy ja antaa tietä. Aiemmin ei niin paljon. Etenkin miesten käytös on muuttunut, miehet ovat ystävällisempiä, katsovat päin ja puhuvat minulle. Jopa somessa tekemiini postauksiin reagoidaan enemmän, etenkin miehet. Tämä on todella erikoista. Onko yhteiskuntamme siis edelleen näin kokokeskeinen?? On.

Uudenlainen kevyempi kevät! Sen lisäksi, että tänä vuonna mieleni ja fyysinen terveyteni ottavat ison loikan kohti tasapainoa, uskon, että tämä vuosi tuo myös lisää itsetuntemusta. En ehkä pääse kaikista estoistani ja kehonkuvaongelmistani, mutta toivottavasti astun askeleen hyväksyvämpään ja onnellisempaan suuntaan. Ehkä nyt vihdoin alkaa elämä 2.0.