Ristiriitaisia ajatuksia lihavuusleikkauksesta
Viime viikkoina minulla on ollut paljon ristiriitaisia ajatuksia lihavuusleikkauksesta. Tein päätöksen puoli vuotta sitten täysin järkiperäisesti, mutta nyt puolen vuoden aikana olen ehtinyt miettiä monenlaista. Mieli on ollut niin sanotusti vuoristorata viimeisen kuukauden aikana. Alkuvaiheessa en niin kauheasti miettinyt asiaa omalta kannaltani, vaan lähinnä tutkin erilaisia faktoja ja ihmisten kokemuksia aiheesta. Lihavuusleikkaus tuntui myös olevan niin kovin kaukana vielä, joten se ei tuntunut kauhean konkreettiselta.
Epäilevät ajatukset leikkauksesta
Aloitetaan näistä epäilevistä ajatuksista leikkausta kohtaan. Olen miettinyt useasti viime viikkojen aikana, olenko tehnyt oikean ratkaisun. Koska en ole sairalloisen ylipainoinen, mietin jatkuvasti, josko olisin pystynyt laihduttamaan ilman leikkausta. Totuushan on, että se on nähty jo, olen ollut suurinpiirtein tässä painossa jo todella pitkään eli toistakymmentä vuotta. Toinen epäilevä ajatus on, kuinka paljon leikkauksen jälkeen suolisto-ongelmani pahenevat. Sairaanhoitaja klinikalta kertoi, että ärtyneen suolen oireet saattavat jonkin verran mennä huonommaksi leikkauksen jälkeen. Sinälläänhän suolisto-ongelmat eivät ole juuri häirinneet elämääni tai en ole antanut niiden häiritä, mitä nyt joskus täytyy juosta vessaan pian ruuan jälkeen ja joskus täytyy mennä sohvalle kaksinkerroin makaamaan.
Kolmantena epäilevistä ajatuksista on nostanut päätään komplikaatioiden pelko. Koska leikkaus ei ole pakollinen, vaan olen menossa siihen vapaaehtoisesti, olen ajatellut todella paljon mahdollisia komplikaatioita. Olen aikaisemmin käynyt palleatyräleikkauksessa, mutta en muista pelänneeni komplikaatioita silloin näin paljon. Ehkä se suurin tuska on siinä, että on itse tehnyt tämän päätöksen ja jos tulee komplikaatioita, joutuu elämään niiden kanssa oman päätöksensä takia, ei täysin pakollisen leikkauksen takia. Tiedän, että komplikaatioriskikin tässä on melko pieni ja lihavuusleikkaus on tutkimusten mukaan jopa turvallisempi kuin sappileikkaus tai tekonivelleikkaus. Neljäntenä ja viimeisenä epäilevänä ajatuksena on painonpudotuksen onnistuminen. Pelkään, että kroppani on jotenkin niin omituinen tai jumiutunut, ettei paino tipukaan tai se tippuu vain pikkuisen. Olen miettinyt, että mitä jos painoni ei putoakaan juuri, ja olen sitten rajoittuneella ruokavaliolla loppuelämäni vitamiinilisiä syöden, aivan turhaan. Terveyskylän sivuilta voi lukea riskeistä ja niiden todennäköisyyksistä faktatietoa.
Olen myös miettinyt, mitä läheisimmät ihmiset tulevat sanomaan tästä. En ole kertonut kenellekään ja mietin heidän reaktioitaan. Ehkä se on yksi iso syy, miksi fiilis on ristiriitainen. Teen tätä parhaillaan vähän kuin salaa, eikä minulla ole juuri ihmisiä, keille voisin asiasta kertoa.
Positiiviset ajatukset leikkauksesta
Vaikka tässä on ollut ristiriitaisia ajatuksia lihavuusleikkauksesta ja paljon negatiivisia, niin kyllähän se positiivinen mielikin valtaa välillä mielen. Onneksi viimeisten päivien aikoina positiivisia ajatuksia on enemmän kuin epäileviä. Toivon koko sydämestäni, että minun fiilikseni puolen vuoden päästä tästä hetkestä ovat samoja kuin lukuisilla muillakin, eli miksi en tehnyt tätä aiemmin? Ensimmäisessä postauksessani pohdin syitä, miksi valitsin lihavuusleikkauksen ja näitähän ne positiivet juuri ovat. Positiivisella puolella ajatuksissani on viime aikoina elämänlaadun parantuminen fyysisesti. Parempi unen laatu, kun uniapnea helpottaa painon laskun myötä. Helpompi liikkuminen, kun polviin ei satu niin paljon, en hengästy enää niin helposti ja liikkuminen helpottuu. Miltä tuntuu kävellä luontopolulla ja kiivetä kalliolle ilman, että hengästyy ja pitää levätä välillä? Miltä tuntuu, kun voi solmia kengännauhat ilman, että vatsa on tiellä. Tulevaisuudessa minun on helpompi harrastaa perheeni kanssa, käydä luontoretkillä väsymättä ja pelata ulkopelejä.
Henkinen hyvinvointi. Miltä tuntuu, kun peilistä katsoo itseensä tyytyväinen ihminen? Miltä tuntuu, kun peilikuva on sellainen, että ensimmäisenä tunteena ei ole itseinho? Odotan aikaa, jolloin voin ostaa vaatteita mistä kaupasta tahansa. Voin kävellä kauppaan miettimättä loppuuko kaupan valikoima kokoon 44. Vaatekaupassa ei tarvitse etsiä sitä viimeisessä nurkassa sijaitsevaa Great girls -osastoa, jossa riippuvat tangossa ne suurimmat ja muodottomimmat teltat rajoittuneena valikoimana. Kun työpaikalle tai harrastuksiin tilataan kaikille samanlaiset t-paidat tai hupparit, kehtaan sanoa ääneen minkä kokoisen vaatteen haluan ja minun on mahdollista ylipäätään löytää mallistosta itselleni sopiva vaate. Työpaikallani jokaiselle annettu huppari on nimittäin suurinta saatavilla olevaa kokoa (XL) ja se on minulle liian pieni. Kuinka noloa!
Kirpparit – here I come
Tulevaisuudessa voin kiertää kirppareita ja löytää sieltäkin itselleni vaatteita. Tällä hetkellä suurin osa kirppareiden vaatteista on minulle liian pieniä, joten en edes viitsi katsoa kirpputorien vaatteita. Tiedän muutaman tosi kivan vaatekauppamaisen kirpputorin, mutta niissä ei koskaan ole minun kokoiselle sopivia vaatteita. Miltä tuntuu, kun voi osallistua asioihin miettimättä kuinka paljon painaa tai painaako liikaa? Kestääkö jokin painoani, mahtuuko jokin suojavaruste päälleni, mahdunko fyysisesti johonkin kapeaan paikkaan? Haluan elää rajoituksetta ja leikkauksen jälkeen se on mahdollista. Miltä tuntuu, kun ei ole enää aina se suurin ja lihavin, se jota ei aina oikeastaan edes huomata. Moni katsoo lihavan ihmisen läpi. Miltä tuntuu, kun työpaikkahaastattelussa ei saa hylkyä lihavuuden takia? Meitä lihavia pidetään usein tyhmempinä, laiskempina ja vähempiarvoisina, se on kurjaa.
Tämä on hyvä ratkaisu!
Minulla on ollut ristiriitaisia ajatuksia lihavuusleikkauksesta, mutta tiedän, että ratkaisuni on oikea. Näin ei voi enää jatkaa! Haluan olla terve, voida hyvin ja elää vanhaksi. Kuinka monta yli yhdeksänkymppistä lihavaa ihmistä olette nähneet? En muista nähneeni montaa.