Tommi Kinnusen Lopotti on kertomus saman suvun kahdesta eri sukupolvesta ja sivullisista, vähemmistöjen edustajista.

Sotien jälkeen sokea Helena-tyttö lähetetään kotoaan pohjoisesta Helsinkiin sokeainkouluun. Hän joutuu jättämään taakseen tutun kotinsa ja perheensä – riitelevät vanhemmat, isosiskon ja pikkuveljen, mummun – ja opettelemaan uutta elämää suuressa kaupungissa. Sokean täytyy opetella käyttäytymään kuin normaalit ihmiset, kiinnittämättä huomiota sokeuteensa.

Kymmeniä vuosia myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas, perheensä kuopus, aloittelee omaa itsenäistä elämäänsä ja muuttaa opiskelemaan suureen kaupunkiin Etelä-Suomeen. Hän haaveilee parisuhteesta ja omasta perheestä, mutta homopiireissä niiden saavuttaminen on vaikeaa.

Kirja seuraa kahden eri sukupolven ja eri vähemmistön edustajan, Helenan ja Tuomaksen, elämää, vaikeuksia, haaveita, onnea ja pettymyksiä. Samalla seurataan suvun historiaa, ihmiskohtaloita ja hankalia ihmissuhteita sekä pohditaan vanhemmuutta usean sukupolven näkökulmasta. Tuomas löytää Helena-tädistään ymmärtäväisen ja turvallisen aikuisen, jolle uskaltaa avautua vaikeistakin asioista.

Tykästyin Kinnusen kirjoitustyyliin ja historiallisten tarinoiden kertomisen taitoihin Pimeät kuut -romaanin kuunneltuani enkä joutunut pettymään nytkään. Kinnunen osaa sukeltaa ihmisten arkeen ja ajatuksiin vuosikymmenten takaa. Hän onkin ilmeisesti tehnyt valtavasti taustatyötä saadakseen faktat ja ajankuvan kohdilleen. Erityisesti nautin mahdollisuudesta päästä kurkistamaan sokean ihmisen pään sisälle, aistimuksiin ja ajatuksiin sekä arjen ja tavallisen elämän vaatimiin käytännön yksityiskohtiin.

Sain vasta puolivälissä lukemista tietää, että Lopotti on ilmeisesti jonkin sortin jatko-osa Kinnusen aiemmalle Neljäntienristeys-romaanille, sillä kirjoissa seurataan saman suvun ja perheen elämää. En siis ollut ensimmäistä kirjaa lukenut, mutta oikein mainiosti tuntui Lopotti toimivan itsenäisenäkin teoksena.

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY 2016
364 s