Ensi kuussa juhlitaan isänpäivää. Se on päivä joka koskettaa minua joka vuosi enemmän. Se koskettaa niin paljon kuin uskallan antaa sen luvan koskettaa. Isä on hahmona sellainen johon olen lähtenyt rakentamaan tietoisesti suhdetta vasta kasvaessani aikuiseksi. Olen itkenyt ne loputtomalta tuntuvat itkut jotka nousevat kaipuusta isän lähelle. Sitä itkua tuntuu riittävän loputtomiin. Olen nyt nainen joka pystyy jo myöntämään että kaipaa isäänsä loputtomasti. Olen nainen joka myös ymmärtää ettei kukaan koskaan pysty täyttämään sitä isän kaipuuta minussa. Olen siitä hyvin onnellinen että olen oman mieheni kautta saanut antaa tämän pienen tytön minussa kokea miehen rakkautta. On tuntunut hyvältä saada olla rehellinen hänelle riitä tarpeesta. On tuntunut hyvältä antaa itseni kokea. Kuitenkin vain minä olen vastaus siihen isän kaipuuseen.

Minulle isä on merkinnyt aina turvaa ja isän läsnäolon puuttuminen sitä turvattomuutta joka minussa on. Olen muistellut niitä lapsuuden ja nuoruuden hetkiä kun olen yksin itkenyt ja toivonut että isä auttaisi minua, veisi minut turvaan. En silloin koskaan osannut sanoa sitä hänelle. En ole uskaltanut turvautua häneen. Olen ollut vihainen ja surullinen. Olen kokenut itseni arvottomaksi ja näkymättömäksi. Olen aina kaivannut sitä että isä kertoisi minulle että olen hyvä ja rakastettava. Olen myös kertonut isälleni näistä tarpeista nyt aikuisena. Sekin on ollut tärkeää koska olen saanut kokea ettei hän pysty antamaan minulle tarvitsemaani. Totuus on että kukaan muu ei voi rakastaa minua ja arvostaa minua niin että kokisin itseni riittäväksi. Kukaan ei pysty antamaan minulle sitä turvallisuuden tunnetta. Vain minä voin antaa sen itselleni.

Olen saanut nähdä että Isä on hyvin laaja käsite. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa olla isä. Olen käyttänyt rutkasti energiaa vastustaakseni omien lapsieni isejä. Olen kertonut kuinka vääränlaisia he ovat. En ole antanut heidän rakastaa poikiaan omalla tavallaan.

Olen kiitollinen että olen alkanut päästää irti. Olen alkanut ymmärtää että jokaisella miehellä, isällä ja isoisällä on lapsieni elämässä oma tarkoituksensa. Niin myös minun elämässäni. Olen alkanut päästää irti siitä että pyrin hallitsemaan sitä että minun lapseni eivät tulisi kokemaan sitä tuskaa jota minä olen kokenut isän läsnäolon puuttuessa. Ajatus siitä että olen yrittänyt estää sen, tuntuu tässä hetkessä hullunkuriselta sillä pitkään latelin ehtoja kuinka heidän tulisi täyttää tietyt vaatimukseni jotta he saisit rakastaa lapsiaan. Olen pelännyt niin paljon että lapseni kokevat sen saman surun kuin minä. Kaikessa siinä vihassa näitä isejä kohtaan on ollut kyse vain minusta itsestäni, ei heistä ja heidän lapsistaan. Tällä käytökselläni olen myös toistanut sitä samaa kaavaa ja mahdollistanut sen että lapseni ei saa kokea sitä isän rakkautta heidän tavallaan.

Olen saanut lapseni kahden miehen kanssa. Kahden erilaisen miehen kanssa. Nyt ymmärrän että se on rikkaus eikä kenenkään isyys sulje toisen isyyttä pois. Kun katson esikoistani hänen biologisen isänsä sylissä, tunnen kuinka sydämeni pakahtuu siitä rakkaudesta joka heidän välillään on, kaikista niistä haasteista ja kilometreistä huolimatta. Tälle rakkaudelle minä olen halunnut sanoa ei mutta en enää. Esikoiseni ollessa pieni, tuli hänen elämäänsä myös toinen mies joka halusi uskaltaa avata sydämensä tälle lapselle. Esikoisellani on siis kaksi isää. Kumpikin heistä täyttää hänen elämässään oman paikkansa. Ne roolit ovat erilaiset mutta silti yhtä tärkeitä. Poikani ovat hyvin kauniita ja viisaita pieniä ihmisiä. Olen onnellinen että myös heidän isänsä saavat oppia heidän kauttaan maailmasta.

Nämä miehet, heidän isänsä ja minun isäni ovat kaikki uskomattoman sydämellisiä ihmisiä. Jokaisella heillä on omat haasteensa olla mies tässä maailmassa. Jokaisessa heissä on herkkyyttä ja voimaa. Toivon että jokainen näistä miehistä uskaltaisi katsoa ja tutkia itseään miehenä ja ihmisenä. Toivon he opettaisivat pojilleni siitä kuinka on monta tapaa olla mies. Jokainen omalla tavallaan.

Viime kerrasta on pirusti aikaa, tai siltä se ainakin tuntuu. Olen elokuussa kirjoittanut viimeksi mutta en julkaissut mitään. Olin kirjoittanut tekstin jossa yritin tiivistää kaikkea sitä mitä elämässä on kesän aikana ja sen jälkeen tapahtunut. Liika on liikaa sanoisi nyt joku järkevä ja ehkä on tässä matkan varrella sanonutkin.

Kesä antoi minulle potkun perseelle ja sanoi että usko itseesi, kaikki on mahdollista, niin hyvässä kuin pahassa. Se onkin ollut mantrani tämän syksyn. Olen saanut syksyn aikana kokea niin paljon uutta ja ihmeellistä että päähän siinä on mennyt pyörälle. Vauhtia on riittänyt, liiaksi asti.

Kesällä sain elämääni paljon uutta naisenergiaa. Sain upeita ystäviä ja sain oppia itsestäni. Koin että olin vapaampi niistä uskomuksista jotka ovat rajoittaneet minua. Minä pystyn, minä opin ja minä osaan, niin minä olen sen jälkeen ajatellut.

Jotenkin kummassa vauhti alkoi sokaista minut. Pisti pääni pyörryksiin ja unohdin rajani. Ennen olin se ihminen joka ajatteli itsestään ja elämästä että eei ei se ole mahdollista minulle, en minä pystyisi. Syksyn mittaan huomasin tämän ajatuksen unohtuneen. Elin täysiä ja sanoin liian monta kertaa kyllä. Pysähtymättä sen äärelle että oletko nyt aivan varma siitä että jaksat ja haluat. Viime viikolla huomasin sen. Liika on liikaa mutta mitäs tässä enää jarruttelemaan. Antaa mennä, sanoin taas itselleni. Kuitenkin mantrani oli muuttunut huolestuneeseen ajatukseen siitä että ompas nyt aika paljon kaikkea. En uskaltanut kuitenkaan sanoa että olisiko tämä nyt oikeasti vähän liikaa minulle. Ihmiselle joka vauhdin hurmassa niin kovin uskoi siihen että kaikki minulle, minä hoidan, minä pystyn, minä onnistun.

Olin huomannut niin koulussa kuin töissä miten tärkeäksi tunsin oloni koska olin niin reipas. Osasin hommani ja en sanonut haasteille ei kiitos.

Sunnuntaina kuulin itsessäni nämä hiljaiset epävarmat kysymykset. Vähät välitin. Viestittelimme ystäväni kanssa siitä minkälaista elämä on juuri nyt. Hän sanoi, ”sinulla on nyt niin kiva vaihe menossa elämässä”. Huomasin että möykky sisälläni kasvoi ja kasvoi. En halunnut sitä nähdä vaikka tiesin sen olevan minussa.

Sunnuntaina vatsani tuli todella kipeäksi. Useamman tunnin kivun kanssa ollessani, päätin lähteä sairaalaan. Sairaalassa sain lääkettä ja kipuni alkoi helpottaa. Ajattelin heti että noniin nyt voin lähteä kotiin, kaikki on ihan hyvin. Ei ollut, ei alkuunkaan. Olin yksin sairaalassa, olin kipeä, peloissani. Umpilisäke tulehtunut, leikataan, sanoi lääkäri. Tiesin heti että vauhdin hurmio oli nyt ohi. Silti toistelin naapuri pedissä pötköttävälle ukkelille, ”ei minulla ollut tällaiseen varaa. On miljoona asiaa hoidettavana.”

Hetki hetkeltä tämä ajatus riisuttiin minusta. Olin kipeä, väsynyt. Nukuin lähes tauotta ennen leikkausta ja sen jälkeen. Ajattelin että miten ihanaa onkaan vain nukkua ja olla tässä paikallaan. Muistin ne hetket kun olin ollut todella väsynyt, juonut kofeiinia ja lisännyt vauhtia. Kysymättä yhtään itseltäni sitä, miltä se minusta tuntui. Vaikka vauhti ja onnistumisen kokemukset saivat minut hurmioonsa, ei se poista sitä että samaan aikaan olin jo stressaantunut ja peloissani siitä miten saan kaiken hoidettua. Niinkuin tämän elämän tarkoitus olisi saada asiat vain hoidettua..

Perjantaina olin saanut tarjouksen tehdä lisää töitä harjoittelun sekä opiskeluiden lisäksi. Vastasin tietysti kyllä. Siitä hetkestä seuraavan puolen tunnin aikana, kävimme kehityskeskustelua opettajani kanssa siitä kuinka häntä huolettaa että en tunnista omia rajojani ja teen liikaa töitä, opintojen ja kaiken muun elämän lisäksi. En halunnut kuunnella häntä. Palaverin jälkeen otin taas uuden annoksen kofeiinia ja uskoin että kyllä tästä vielä virkistytään. Kiiruhdin kotiin ja sieltä kaupunkiin tapaaamaan ihania ystäviä.

Olen pitkään jo ajatellut että minun täytyy ottaa vastaan ne tapahtumat jotka yrittävät opettaa minulle peloistani. Leikkaus oli pelkojeni top 5. Oloni oli kuitenkin kaiken pelon takana hyvin rauhallinen. Kai se johtui siitä että tiesin että stoppi tälle touhulleni tulee nyt. Kun eilen palasin kotiin, oli leikkauksesta alle vuorokausi. Oloni oli todella paljas ja haavoittuvainen. Huomasin heti että miehelläni on homma hienosti hoidossa ja minä voisin nyt keskittyä toipumiseen. Vaikeaa kotiin paluusta teki kuitenkin se että en voinut olla enää se suorittava, paljon aikaan saava ihminen. Joudun asia kerrallaan kysymään itseltäni uudestaa, pystynkö ja haluanko pystyä tähän juuri nyt. Kaikkeen yhtä aikaa. Isoin kymykseni ja haasteeni kuitenkin tässä hetkessä on se että kuinka pääsen ylös sängystäni. Olen nyt hyvin kipeä ja se saa minut palaamaan tähän hetkeen. Siihen millä on oikeasti väliä tässä hetkessä. On turha murehtia tulevaa, tekemättömiä asioita. Askel on nyt hidas ja niin sen kuuluukin olla. Kun tästä taas toivun ja pääsen tolpilleni, toivon että olen oppinut taas hitusen enemmän kuuntelemaan itseäni, sitä pienen pientä ääntä joka kertoo kyllä varmasti mikä on tässä hetkessä oikein.

Olen kiitollinen elämälle siitä että voin luottaa aina siihen että minä saan oppia. Minusta pidetään huolta. Minulle näytetään se millä on merkitystä.