Kuolleiden lasten muistopäivä
Tänään haluan itkeä, haluan surra ja haluan tuntea tuskaa. Tai oikeastaan en haluaisin, mutta en voi välttää.
Huomenna on kuolleiden lasten muistopäivä. Kuolleiden lasten.
Huomenna minä menen töihin, teen työni, tulen kotiin, syön, ehkä istahdan sohvalle ja menen nukkumaan. Huominen on siis tavallinen syksyinen keskiviikko kaikille muille paitsi lapsensa menettäneille.
Lapsensa menettäneet kulkevat kuten muutkin, mutta heidän ajatuksensa viivähtävät päivittäin kuolleessa lapsessa. Päivittäin. Jopa tunneittain silloin kuin kuolemasta on vain vähän aikaa. Tunneittain ja ajan kanssa vain päivittäin.
Ajatukset ja tunteet herättävät tuoksut, äänet, tietty laulu, ruoka, luonto, kissa, vaatekappale, kosketus, koulujen päättäjäiset, juhlapyhät, viikonloput, muiden ihmisten kertomat omista lapsista, kivet, automatkat, pilvet ja unet. Varmaan arvaatkin, että edellä mainittu lista on onnettoman lyhyt, sillä lapsi asuu sydämen syrjällä joka hetki.
Oman lapseni kuolemasta tulee 8.10. 20 vuotta. Kuvittele 20 vuotta niin, että päiväkään ei mene ajattelematta kuollutta. Itse ajatukset ovat häivähtäviä, ikään kuin unenomaisia. En aktiivisesti sure, onneksi. En ryve menetyksen tuskassa, onneksi. En ole onneton, onneksi. En ole elämätön, onneksi.
Minä tunne, minä rakastan, minä haaveilen, minä nauran. Minä elän, vaikka joskus halusinkin kuolla. Minä valitsin elävät.
Minä mietin kuollutta lastani ja sinä et edes tiedä tai huomaa sitä. Ajatuksesta on tullut jopa minullekin osin huomaamaton, sillä se on tullut tutuksi ja ystäväksi kuten surukin. Ilman ajatusta ja surun tunnetta viimeinen side tyttäreeni katoaisi. Suru on ystäväni ja lohduttaa minua vaikeina hetkinä.
Minä muistan tyttäreni hymyt ja minä muistan hänen ajatuksensa. Minä en muista miltä hänen ihonsa tuntui, vaikka sulkisin silmäni ja oikein yrittäisin. Myös hänen äänensä on kadonnut ajan matkaan, mutta minä jotenkin aistin sen.
Minä pelkäsin, että minä unohdan. Pelkäsin turhaan.
Voi kuinka minä tänään kaipaankaan. Pidättelen itkua, sillä entä jos se ei tällä kertaa lopukaan. Mutta kyllä se loppuu, sillä huomenna on keskiviikko ja minun on mentävä töihin. Ja minä menen.
Minä rakastan sinua Christina ja minä rakastan veljiäsi, niitä jotka elävät.