Hengenvetoa ja havintoja

Etätyö on vaatinut paljon ajatustyötä, luovuutta sekä sinnikkyyttä. Se on vaatinut myös kehollisesti. Jokaisen oppilastapaamisen jälkeen venyttelen, vanuttelen ja vääntelehdin. Istun jumppapallolla, makaan lattialla tai kävelen ympäri 38 neliön yksiötä. Huokailen ja puhun yksikseni samalla kun roikotan päätäni alaspäin tai kääntelen kehoani puolelta toiselle. Huomaan kaipaavani toisen aikuisen näkemyksiä, kannustusta ja huomioita.

Meitä on yleensä 4-5 aikuista seitsemää lasta kohden ja nyt kohtaan lapset ja heidän vanhempansa yksin. Se onnistuu kyllä, mutta yhdessä tekeminen on mukavampaa. Yksin tehdessä huomaan kyseenalaistavani toimintaani eri tavoin. Onko tehtäviä riittävästi? Käytänkö aikani järkevästi? Teenkö liikaa? Aikataulutanko sisältöjä järkevästi? Annanko riittävää tukea? Huomaanko mielialojen vaihtelut? Osaanko oikeastaan yhtään mitään? Pystynkö lainkaan takamaan opetuksen pienintäkään tasoa? Onko tukkani kammattu ennen videoyhteyttä? Miksi poskeni näyttävät kamerassa niin punaisilta? Kestääkö selkäni? Ja kaiken jälkeen puhun taas hetken itsekseni ja psyykkaan eteenpäin. Antakoon potkut, jos ei kelpaa. Olen itsenäinen ja aikuinen nainen! Osaan kyllä!

Oppilaani ja heidän vanhempansa ovat olleet ihan mahtavia. Tuntuu, että poikkeustilanne on lähentänyt ja lisännyt koulun ja kodin yhteistyötä. Tiedän olevani eri asemassa kuin opettajat, joilla oppilasmäärä on suuri. Huomaan, että erityislapsille tämä kummallinen tilanne tuo myös positiivisa asioita.

Olen havainnut uusia puolia oppilaissa, sellaisia joista olen yllättynyt sekä liikuttunut. Lapsi, joka ei puhu, istuu kameran ääressä pehmolelu sylissään ja kuuntelee kanssani satua. Hän lähettää kuvia tehdyistä tehtävistä, joiden arvelin olevan hänelle ylivoimaisia.

Lapsi, joka ei pidä koulusta, lähettää minulle tehtyjä tehtäviä sähköisesti ja soittaa useita kertoja päivässä.

Olen nähnyt kissoja, siskoja, seiniä, lamppuja ja pehmoleluja. Oppilaiden otsat ovat tulleet tutuiksi. Oppilaat kertovat enemmän vapaa-ajastaan ja esitelevät ylpeinä kotiaan ja tavaroitaan. Olen päässyt heidän elämäänsä syvemmälle ja saanut näkökulmia moneen asiaan.

Oppilaiden perheille on nostettava hattua. He ovat tukeneet minua tietoteknisesti, aikataulullisesti sekä olleet korvaamattomana tukena lapsensa koulutyön sujumisessa. Olemme saaneet nauruja ja vuorovaikutus on luontevaa. Keskusteluissa on aikuisia, jotka etsivät keinoja saada opetus toimimaan kummallisessa tilanteessa. Kaikki tekevät parhaansa ja kaikki ylittävät itsensä.

Seuraavina viikkoina saamme käyttää lisää luovuutta ja tietotekniikan toimivuutta pyrkiessämme järjestämään normaalisti kasvokkain tapahtuvat verkostotapaamiset. Nyt en niitä enää jännitä, sillä tajuan muidenkin olevan uuden edessä. Toisekseen me voimme osan asioista luovia ja osan voi siirtää aikaan, jolloin voimme jälleen tavata totutusti saman pöydän äärellä.

Kaikesta huolimatta kaipaan tavallista tapaa työskennellä. Kaipaan vuorovaikutusta, jossa myös kosketuksella on sijansa. Kaipaan sitä ettei tarvitse ajoittaa lapsen tarpeita 9:00-9:30 väliselle ajalle. Kaipaan tiimin kanssa ajatusten vaihtoa ja tunnetta että en ole niin paljon yksin vastuussa. Kaikki on onneksi kuitenkin tulossa ja ehkä osaamme paremmin arvostaa olemassa olevia asioita.

Asumme mieheni kanssa kahta kotia, joten olen paljon itsekseni. Meidän eloa rytmittää viikko viikko-systeemi. Huomaan kuitenkin, että yksinoloa tulee etätyötä tehdessä enemmän kuin yleensä. Näin poikkeusaikana on sosiaaliset kontaktit rajattu minimiin ja huomaan, että joskus minimi on aivan liian vähän, jopa minulle. Ajaudun siis yksinolon kuplaan, jonka sisään pääsee mieheni joka toinen viikko ja puhelimen kautta läheiset. Huomaan kaipaavani kasvokkain tapaamisia ja vuorovaikutusta, jossa on mukana kehon liikkeet sekä luonnolliset hiljaiset hetket, jotka puhelimessa aiheuttavat enemmän kysymyksiä kuin luontevaa yhdessä oloa. Päivään jää paljon aikaa, kun liikkuminen ja ihmisten tapaamiset ovat rajattuja. Onneksi en ole tilanteessa yksin. Jaettu kokemus helpottaa ja ymmärrys ohitse menevyydestä luo lohtua.

Ajattelen, ettö on ihmisiä, jotka ovat vielä heikomassa tilanteessa kuin minä. Onneksi sain Mielenterveyden keskusliitolta mahdollisuuden olla tukena muutamissa chateissa. Koen tämän tässä tilanteessa tärkeäksi ja tekisin tätä enemmänkin. Huomaan olevani onnekas ja tajuan ettei minulla ole hätää ja voin lopettaa mahdollisen itsesäälin, mikäli se liian voimakkaasti puskee esiin. Olkoon hetken, mutta menköön sitten pois, sillä minulla on asiat hyvin.

Hengenveto on tarpeen. Minä olen vetänyt henkeä katsomalla eilen kahdeksan tuntia The Crownia. Venyttelin ja vanuttelin välillä. Katsoin ulos ikkunasta ajatellen että jokaisen ikkunan takana on ihmisiä samassa tilanteessa. Soitin ystävämummolle, piristyin ja katsoin seuraavan jakson.

Eilen en puhunut yksikseni lainkaan muutoin kuin mielessäni. Tästä päivästä en vielä tiedä. Tänään en vaivu kahdeksaksi tunniksi kuninkaallisten maailmaan. Pesukone hurisee nytkin taustalla ja olen tiskannut. Istun kirjoittamassa ajatuksiani ja suuntaan huomiotani muuhunkin kuin pakenemiseen todellisuudesta. Tarvitsin kuitenkin eilisen, joka tuntui lähes syntiseltä ja väärältä. Muut varmaan ulkoilivat siivosivat, leipoivat tai vähintään tekivät jotain kädentaitojuttuja. Minä vaihdoin kylkeä ja tunsin syviä tunteita eläytyessäni toisten ihmisten elettyyn elämään.

Tänään hengenvetoni on hieman toiminnallisempaa. Ehkä orientoiudun tulemaan kuplastani ulos, jotta pääsen toteuttamaan etäopettajuutta, etävaimuttta ja etäystävyyttä. Kaikki on etäällä, mutta ajatuksissa ehkä lähempänä kuin koskaan.

Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta. Uskotaan, että tämä vaihe tuo myös jotain hyvää ja ehkä uusia tapoja ajatella.

Lämmin ajatus Sinulle <3

Kommentit (1)
  1. Kahdeksan tuntia ihan mitä tahansa, olen kade. 🙂 Näiden kahden pienen kanssa tuntuu välillä, että kahdeksan keskeytymätöntä minuuttiakin on luksusta. Kuten nyt, kun ehdin lukea ja ilmeisesti jopa kommentoimaan. Isompi syö rusinoita jälkiruoaksi ja pienempi nousee pystyyn huterasti, muksahdusta uumoillen.

    Hienoa, että olet huomannut osaavasi! Uskon, että tämä tilanne vaatii kaikilta jotain sellaista, mitä ei ennen. Ihanaa, että olet ehtinyt auttamaan myös heitä, joilla menee heikommin. Ja sitten kuitenkin katsonut kahdeksan tuntia tv-sarjaa. Hyvin tehty!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *