Mukini kuiten minä olen

Olen ollut kuin itsepiirretty Muumimuki. Kuvan mukin olen ihan itse suunnitellut ja piirsin sen päivänä jolloin uutisoitiin ihmisten jonottavan jotain uutta Muumimukia. Kapinoin joukkohysteriaa vastaan ja tein oman. Halusin kulkea toiseen suuntaan kuin muut ja jopa väheksyin jonottavia ihmisiä. Lampaita, ajattelin. Miksi kulkea myötävirtaan, kun voi olla omanlaisensa ja yrittää uida vastavirtaan. Itse tehty, ei ehkä kestävä kuten ei ajatukset ja mielen liikkeetkään. Yhtenä päivänä olen siis kuin itsepiirretty muki, jonka voi laittaa kierrätykseen ja unohtaa. Onko niin, että yleisesti hyväksytty muki ei kuulukaan minun käteen, enkö ansaitsekaan sitä ja minun on muovattava jopa oma mukinikin?

Minun toinen uudempi puoleni osti Muumimukin, joka on kestävämpi ja aidomman näköinen, mitenkään väheksymättä piirustustaitojani. En halunnut ihan perinteistä mukia, joka usealla löytyy kaapista. Halusin vaaleanpunaisen emalimukin. Väri, mitä nyt sanoisi, ei minua lainkaan. Kuitenkin Prisman hyllyltä muki kutsui minua ja se tuntui käteen sekä mieleen sopivalta. Sopivampi se on myös materiaaliltaan retkikäyttöön, johon mukia olin ostamassa. Mitä tämä Muumimuki minusta sitten kertoo? Olenko muovautumassa muiden kaltaiseen elämään? Olenko valmis pysyvämpään ajatteluun ja lakannut vastustamasta yleisiä toimintapoja ja massatykkäämisiä? Katsonko kuuluvani hyväksyttyyn elämään?

Mene ja tiedä. Matka itsensä ja oman ajattelun hyväksyntään on ollut pitkä. Olen kapinoinut ajatusta vastaan, että elämäni on jossain vaiheessa ollut vaikeaa. Kummallista, kuinka oma mieli ei hyväksy traumoja ja niiden vaikutusta elämään. Ihan hemmetin ärsyttävää näin jälkikäteen ajateltuna tajutessa kuinka paljon aikaa on mennyt reippauteen, jatkuvaan taisteluun ja ihan hitonmoiseen yrittämiseen. Miksi on ollut niin vaikea tunnustaa itselle, että elämäni ei ole mennyt kuten tehtaassa tehty massatuotettu Muumimuki?

Olen pyrkinyt kaikin voimin olemaan kuten minun elämäni olisi ollut ihan vaan tavallinen. Olen vaiennut ja puhunut jopa lapsen kuolemasta kuin se olisi ihan tavallinen juttu, joita tapahtuu tuon tuosta ja kenelle vaan. Olen vähätellyt vaikeuksiani ja olen vähätellyt sitkeyttäni, rohkeuttani ja selviytymistäni. Nyt pyydän itseltäni anteeksi, että olen ohittanut tarpeeni ja olen katsonut itseäni sivuun. Olen vaatinut itseltäni liikaa ja olen ollut välinpitämätön kuulemaan pahaa oloani, suruani sekä kiukkuani. Pyydän anteeksi, että olen laittanut ulkoiset oletukset sen edelle mitä todellisuudessa olen tarvinnut. Nuo oletukset olen muuten ihan itse luonut ja sen ymmärtäminen vei hetkeksi polvilleen. Kuinka tyhmä ihminen voikaan olla? Olen ohittanut sanat, joita minulle on sanottu ja noihin sanoihin on sisältynyt kannustusta, kehua ja halua kuulla miten oikeasti voin. Olen valehdellut, jos olen aikoinaan sanonut, että kaikki on ihan hyvin.

Nyt en enää valehtele,en sinulle, mutta en itsellenikään. On aika olla sellainen, jollainen elämä minulla on ollut ja millainen se nyt on. On mietittävä tarkoin etten valahda valheisiin ja selityksiin. On uskottava, että olen hyvä ihminen, vaikka olen juonut kahviani itsepiirretystä Muumimukista. Nyt olen sellainen, jolla on oikeus ostaa massatuotettu muki ja sen voi ylpeänä laittaa esille ja siitä saa nauttia.

Juon molemmista mukeista ja rupattelen kahvin jäähtyessä elämästäni juuri sellaisena kuin se on. On jo aikakin. On aika tutustua minuun ja olla rohkeasti se, mitä ikinä sisältäni löytyykään.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *