Aika vain vierii

Kolme viikkoa voi kulua nopeasti, niin tai sitten hitaasti, riippuen sisällöstä. Minun kolme viimeistä viikkoani ovat kulkeneet tiivistetyllä ja liukkaalla tahdilla. Olen kokenut kummallista hyvinvoinnin tunteita, rittämättömyyttä, iloa, pelkoa ja onnistumisia. Kuin kolmeen viikkoon olisi tiivistetty ihmisen koko elämä ja sen sisältämät tunteet.

Suurin syy tunteeseen ajan nopeasta kulumisesta on aiheuttanut uusi työ. Tai oikeastaan työ on samaa kuin aiemmnkin, mutta paikka, oppilaat, tiimi sekä työyhteisö ovat vaihtuneet. Joudun siis myymään itseäni. Myyn persoonaani, taitojani ja tietoani. Vakuuttelen uusille ihmisille, että olen pystyvä. Huokaan ja tajuan, että nämä ihmiset eivät tunne minua eivätkä tiedä minusta mitään. Siis hymyilen paljon. Katson syvälle silmiin ja kuuntelen. Painan nimiä mieleeni. Hoen nimeä mielessäni ja samalla seuraan eleitä ja kasvonpiirteitä. Haluan oppia tuntemaan, sillä se auttaa olemana osa yhteisöä. Haluan tietää jotain, mikä auttaa minua pitämään ihmisestä, sillä se on tie toimivaan työtoveruuteen. En pyri välttämättä ystävyyteen, vaan pikemmin ammattilliseen suhteeseen. Nauru, luottamus, asioiden ja tietojen jakaminen on sekä minusta, että muista kiinni. Minä siis myyn itseäni ja toivottavasti tulen ostetuksi. Sanottakoon, että minut on otettu hyvin vastaan.

Etsin tavaroita ja avatessani kaappeja en tunnistä sisältöjä. Tuoli jolla istun, tuntuu takapuoleni alla vieraalta. Tuoli liikkui eri tavoin, kuin olin tottunut. Nyt se on kesyyntynyt ja liikkuu tahtomallani tavalla. Valo lankeaa ikkunasta ja säätelen sälkaihtimia eri kulmiin, jotta sisään pääsevä valo olisi toivomani kaltaista. Joudun kiipeämään pöydälle ulottuakseni säätimiin, joten pyrin täydelliseen lopputulokseen yhden kiipeämän aikana. Ei onnistu, joten kiipeän uudelleen. Syynä kiipeämiseen on siirtämäni pöytä. Itsepä siis aiheutan osan haasteista. Uskon kuitenkin, että jokainen tuoli, jokainen kaappi, jokainen pöytä ja verho on jotenkin lävitse käytävä, jotta nekin tietävät minun kuuluvan kalustoon. Haluan olla osa työyhteisöä ja haluan olla osa rakennusta. Piha on vielä osin tuntematon alue ja se pirulainen vaihtaa asuaan vuodenaikojen mukaan. Saan siitäkin vielä kiinni, sillä pihat eivät yleensä katoa.

Helpointa ovat oppilaat. Oppilaat, joiden erityisyys kirvoittaa usein ajatuksia sekä luuloja siitä, että juuri he ovat se suurin haaste. Ei minun mielestäni. Helpointa on olla ihmisenä pienen ihmisen edessä. Uteliaana he katsovat minua alta kulmain ja totuttelevat ääneeni ja sen painohin. Pienen ihmisen kehon kieli kertoo paljon. Tätä lasta voin lähestyä edestä ja tämä toivoo minun pysyvän vielä etäällä. Koettelemme toistemme rajoja. Hiljalleen muodostuu ymmärrys, että aikuinen määrittää rajata ja tietyt käyttäytymisen tavoitteet ja lapset luovat persoonalliset tavat elää niiden keskellä. Yhdelle toimii huumori ja toiselle tiukka faktoihin pohjautuva vuorovaikutus. Olen taas sen äärellä missä olen hyvä ja mistä pidän. Ihmisyyden äärellä.

Tiimini on voimavarani. Tunnustelemme toisiamme. Haen paikkaani tiimin vetäjänä, sillä minulla on vastuu opetuksen ja ajan käytöstä. Onneksi osamme puhua. Kysymme suoraan ja vastaamme kiertelemättä. Minä tahdon näin, entä sinä? Tämä toimii, mutta tuo ei toiminutkaan. Uuden tiimin yhteen sulautuminen vaatii aikaa, tahtotilaa sekä avointa keskustelua. Ilman hyvin toimivaa tiimiä eivät aikuiset, eivätkä oppilaat voi riittävän hyvin. Ei toimivassa yhteisössä kipuillaan ja tavoitellaan asioita vaikeimman kautta. Meidän tiimi tuntuu olevan sydämen viisaudelle rakennettu. Ammattilaisia, jotka aistivat toisistaan samankaltaisuutta. Samaa tahtoa toimia lasten edun mukaisesti. Olen turvassa.

Oletan, että viikkojen kuluessa huomaan piakkoin, että on kuin olisin aina ollut töissä tässä talossa ja tehnyt töitä näiden ihmisten kanssa jo pidempäänkin. Uudet oppilaat pitävät minua omana opena ja heidän huoltajansa huollettavansa opena. Vuodenajat vaihtuvat, mutta luokkahuoneen ja talon sisällä ainoa muutos on tuntemisen kautta syntyvä luottamus, ja sen myötä tapahtuva oppiminen.

Kolmeen viikkoon on toki kuulunut muutakin kuin työtä. Parhautta on ollut mieheni ja minun välisen huumorin kukkiminen. Hänkin aloitti uudessa työssä, joten tajuamme hyvin toisiamme. Minä en jaksa iltaisin puhua ja mieheni kärsi hänelle harvinaisesta puheripulista. Hyvin sopeudumme tähän tilanteeseen ja väsyneinä nauramme enemmän kuin aikoihin.

Olen onnellinen, että joogani ovat myös alkaneet. Minun aikaani, mieltäni että kehoani hellivää ohjattua liikettä ja rentoutumista. Ehkä myös kehitän uutta joogamuotia, kuten kuvasta voitte havaita. Mukavuus ennen kaikkea. En jaksanut riisua villasukkia rentotumisen jälkeen, joten vedin sandaalit niiden päälle ja lähdin kotiin. Ehkä joku hymyili ja ihmetteli. Itse tein havainnon, että villasukat hieman liukuvat sandaaleissa ja kävellessä varret valuvat makkaralle paljaita sääriä pitkin. Pysyäkseen ylhäällä villasukat vaatisivat housujen tuoman kitkan.

Syksy on edessä. Terapiani alkamassa. Uusi työ. Oman mielen ja kehon terveyteen keskittymistä. Pysähtymisen ja huollon syksy, talvi sekä varmasti myös kevät. Elämää, jollaista minulla juuri nyt kuuluu olla. Odotan yllätyksiäkin, sillä niitä elämällä on tapana tarjota.

Olen iloinen siitä, että istuin nyt alas ja kirjoitin nämä ajatukseni, sillä tämä on minulle tärkeää ja olen hieman ikävöinyt kirjoittamista ja muiden ajatusten lukemista.

Nyt juon kahvia ja kesityn muiden ajatuksiin. Kiitos, kun kuuntelit.