Aikamatka

Oletko koskaan kuullut Raimosta ja Raimosta? En olisi minäkään kuullut ellen olisi osallistunut luokkakokoukseen. 

Raimo on Raimon isä ja he asuvat ulkomailla. Ulkomailta he saapuivat kylään ja luonnollisesti he itse itsensä kutsuivat ja asettivat vierailulleen sopivaksi katsomansa vierailuajan. Onneksi löytyi vielä kolmas Raimo, joka oli isomman Raimon setä ja muutaman yön vierailu kohdistui sukulaisia tavaten. Keskimmäinen Raimo oli tullut osaksi luokatoverini elämää silloin, kuin me olimme koulussa. Nyt 30 vuotta myöhemmin vietimme ensimmäistä luokkakokousta ja ihmettelimme noiden kolmen Raimon elämää. Raimojen tapaaminen ajoittui viime kesään ja viime kesän aikana me entiset ysiluokkalaiset katsoimme kalenteriamme ja osa meistä päätti osallistua ja siitä on todisteena kuva, joka pyrittiin lavastamaan luokkakukvaa vastaavaksi ja siksi kuvassa näkyy keskisormi. Sitä ei siis ole suunnattu kuvaajalle eikä kuvaa katsovalle. 

Istuimme illan hämärtyessä ravintolan pöytään ja katselimme toisiamme. Jokainen oli tunnistettavissa. Tuntui hassulta, jopa absurdilta ajatella, että viime tapaamisesta on 30 vuotta. Vanhempi lapseni on 27- vuotias ja siihen aikamittariin verrattuna epäuskoinen olo lisääntyy. Mitä kaikkea ehtii tapahtua vuosikymmenten aikana? 

Meistä kaksi on kuollut. Tuntui surulliselta, vaikka totta puhuen näinä vuosina ei kumpaakaan juurikaan olet tullut mietittyä. Nostamme maljan ja alas valuvan veden mukana nielaisen kurkkuun nousseen palan. Olemme sen ikäisiä, että kuolema ei ole vieras meille kenellekään. Osan kohdalle kuolema on vieraillut turhankin lähelle. Niin lähelle, että kuoleman viileä viivähdys tuntuu istuvan hetken vieressämme. Kuuntelemme kuolman tuomat tuntemukset kunniottavasti, mutta sopivan pintapuolisesti, jotta pääsemme naurun siivittämiin asioihin. Siirtymä tapahtuu luonnollisesti, kauniisti ja kunnioittavasti. 

On lapsia, on työpaikkoja, eroja ja uusia rakastumisia. On pysyviä liittoja, sinkkuja ja soitettuja soittimia. Eläimiä, mökkejä ja autoja. Pöydässä istuu elämä. Elämä kulkee pöydän päästä päähän ja se osallistuu mielellään keskusteluihin. Se rientää suusta suuhun ja viipyy jokaisen luona tahtoen saada juuri kyseisen ihmisen elämän näkyväksi sillä tavoin, millä puhuja tahtoo tulla kuulluksi ja nähdyksi. Joissakin tilanteissa riittää kaksi sanaa ja toiseen suusta sanoja tulee vuolaana virtana. Kyllä, ihan niin kuin ennenkin 30 vuotta sitten. Jo silloin olimme tämän päivän kaltaisia, vain nuorempia. 

Olen luokkakokouksen vuoksi tehnyt aikamatkan omaan elämääni. Ysillä ollessani en ollut vielä tavannut biologista äitiäni vaan velloin murrosikäisenä ahdistuksen ja kotini tuottamien kahlehtivien elämäntapojen ja arvojen maailmassa. Ysiluokkalaisena en vielä tiennyt synnyttäväni kolme lasta, joista yksi kuolee ja toinen vaipuu sellaisiin ongelmiin etten pysty häntä näkemään. En tiennyt tuolloin, että menen naimisiin eroan ja löydän itseni. En tiennyt että raahaudun, itken suren ja olin valmis heittämään hanskat tiskiin. Ei ollut aavistusta opiskelusta, intohimoisesta tavasta tehdä työtä, aikuistuimisesta, treffailuista ja lopulta uudesta rakkaudesta. Nyt olen naimisissa, kotona, onnellinen ja turvassa. Olen ihminen, joka pitää itsestään, elämästään ja on utelias katsomaan seuraavan 30 vuoden päähän. 

Aikamatka tulee tehtyä eri syistä. Tämä aikamatkani oli 30 vuoden mittainen ja kyseessä oli vain luokkakokous. Voiko sanoa vain? Ei tässä tapauksessa ja illan aikana viestit ja kuvat kertoivat faceryhmän kautta halusta nähdä uudestaan. Vuoden päästä me tapaamme ja toivottavasti saamme meitä paikalle enemmän. Luokkakokous on tilaisuus istua elämänsä ääreen hyväksyvässä ja hyväntahoisessa seurassa.