Ajatuksia naimisiinmenosta

Istun seinän vieressä vieraana häissä ja kuuntelen puhetta. Puhe on hauska ja puhuja selvästi tuntee kohteen, jolle hän puhetta pitää. Naurattaa, sillä puhe ei ole perinteinen, sitä ei ole harjoiteltu eikä puhuja selvästikään välitä sopivaisuuksista eikä perinteistä. Tunnelma on lämmin ja avoin. Puuttuu kaikki pönötys ja perinteet. Ilmassa on rakkautta, jota vihitty pari mitä ilmeisemmin tuntee. He ovat halunneet mennä naimsiin toistensa vuoksi. Ei siksi että pitäisi tai se olisi hienoa. He haluavat sinetöidä kaksi toisilleen kuuluvaa ihmistä avioliiton sitein. Näin sen pitäisi olla.

 

Aiemmin päivällä kuskatessani sulhasta ja erinäisiä tarvikkeita juhliin, olimme isoksi osaksi hiljaa, mutta muutama lause vaihdettiin. Häntä selvästi jännitti ja sain vaikutelman, että päivä on hänelle kovin tärkeä. Puhuimme juhlista ja niiden merkityksestä. Hän halusi suuret juhlat. Hän halusi kunnioittaa avioliittoaan juhlimalla. Ei vain läpivieden kiireessä ruokatunnin aikana. Sydäntä lämmittävää on seurata sivusta halua juhlia, halua avioitua ja kertoa tämä kaikki ystäville ja läheisille. Tärkeintä ei ollut pukeutuminen eikä ulkoiset puitteet vaan ihmiset ja heidän läsnäolonsa. Ilo osallistua tuommoisiin juhliin.

 

Väistämättä joudun pohtimaan omaa suhtautumistani avioliittoon. Yksi takana. Tarkoituksella silloin solmittu ja tarkoituksena oli sen loppuun asti kestäminen. Ja kestikin, mutta ei siihen loppuun, joka lienee sitä solmittaessa tarkoituksena oli. Ei kestänyt kuolemaan asti, ei ihmisten, mutta sen liiton rakkaus kuoli hiljalleen, hiipui olemattomaksi ja päättyi. 

 

Ajattelin vuosia, etten enää astuisi avioliiton arkeen, en juhlaan enkä mihinkään mikä viittaisi loppuelämän sitoutumiseen. Harhaa moinen ikuinen rakkaus ja kestävyys. Ajatuksena kahden rakkauden sinetöintinä ei mielestäni tarvittu avioliittoa. Kahden ihmisen sana, tunne ja rakkaus olisi oltava riittävät. En toki ihan suurella antaumuksella vastustanutkaan, kunhan vain varmistelin etten pety, kun kukaan ei kumminkaan kosi. Olin jo antautua kyyniseen ihmisvirtaan, joka vannoo ikisinkkuuden ja itsenäisyyden nimiin. Kuka tarvitsee virallista sinettiä? Kuka uskoo rakkauteen, joka kestää? 

 

Siispä varmistelin sydäntäni tilaan, jolla olisi kysyttäessä – Koska menet naimisiin?, valmis vastaus. Vastauksia oli monenlaisia. Hieman humoristisia, sillä nauru on hyvä puolustautumiskeino. Kyyninen, ikävä ja vastapuolelta lisäkysymykset vievä vastaus, oli ehkä täynnä piilotettua toivetta ja sen peittämiseen tarvitaan joskus piikikästä kuorta. Huokaus- vastaus on sellainen, että kunhan vain huokailee sanomatta loppujen lopuksi yhtään mitään. Puolustautumista siis, koska en itsekään uskonut enää siihen, että joku tämän ikäinen, eronnut ja karannut, ensinkään enää uskoisi avioliittoon. Kuinka ihanaa onkaan olla väärässä. 

 

Katsoessa miestäni vieressäni toisten ihmisten häähumussa, kuiskaa sydämeni varovasti jotain mukavaa. Minä saatan olla valmis avioliiittoon. Valmis, juuri vieressäni seisovan miehen kanssa. Olenhan jo antanut hänen rakastaa minua, antanut tulla lähelle, vaikka vielä välillä nostatan puolustusmuurit suojakseni. Onnekseni hän on hyvä kiipeämään ja käyttämään tarvittaessa muurinmurtajaa ja onpahan vielä sinnikäskin. Hän näkee silmieni kautta lävitseni ja tuijottaa niin kauan, että sisimpäni antaa vastauksen, jonka olemassaoloa en tiennyt. 

 

Annan tämän miehen, tämän rakkauden ehjätä minua. Annan meille mahdollisuuden ja joku päivä kun minulta kysytään -Haluatko naimisiin ja koska? Niin voin vastata – Tietysti tahdon ja silloin kun se meille sopii.