Ankaraa uusperheilyä
En ole vielä joutunut tilanteeseen, jossa paljaat rintani olisivat bonuspoikieni katseille alttina. Onneksi. Olen hyvällä tuloksella siis vältellyt, kiertänyt ja peittänyt itseäni. Peitto on hyvä. Ovi kiinni nenän edestä ja pyyntö -Odota. Suihkun jälkeen ei enää ole itsetsään selvää kulkea makkariin. Siellä saattaa istua ja maata pari kappaletta poikia. Opettelemme. He antavat tilaa, kun pyydetään ja ehkä joku päivä onnistuu ilman erillistä pyyntöäkin. Oletan, että kun he lähentyvät enemmän murrosikää, tulee tuo huomiointi helpommin.
Kuka saa olla sohvalla? Voiko vessassa istua yhteen menoon puolituntia? Pitääkö astiat laittaa tiskikoneeseen? Miksi pitää odottaa? Kuinka kummassa aikuista naista ei kiinnosta lastenohjelmat, ei pelien ihmeellinen maailma, eikä hän aina jaksa innostua lautapelistä lauantai-iltana? Ruoka, jota teen ei ole kaikkien mieleen. Liikaa mausteita, sipulia tai sitten jotain johon joku ei ole tottunut. Televisio-ohjelmaa valitessa täytyy ottaa huomioon K-ikärajat. Väistelen tosi taitavasti lattialle jääneitä vaatteita, legoja ja muita poikien jälkeensä jättämiä asioita. Suljen silmiäni ja hengitän syvään. Väistelen ja huokailen.
Huomaan töiden jälkeen kiiruhtavani kauppaan ja pohtivani, että mitähän ne pojat haluavat. Kotiin, tiskit ja hihat käärittyä uoan laittoon. Pesen pyykkiä, johon kuuluu pitkiä kalsareita ja paitoja, joissa on autojen kuvia. Siinä pyykkitelineellä roikkuvat rinnan minun alushoust ja laskettelusukat. Viikonloppua suunnitellessa on otettava huomioon kokonpano. Aikuisia pelkästään vai onko pari lisättynä lapsilla. Ai niin, pojat ja ai niin kahden vapaa. Viikko uusperhettä ja viikko aikuisten aikaa.
Tunteet. Pojilla omansa. Vieras aikuinen valtaa heidän kotiansa ja vie isän huomiota. Ovatpa tottuneet elämään tietyllä tavalla ja nyt sitä pitäisi muuttaa. Kuka haluaisi luopua saavutetuista eduista? Ei kukaan aikuinen, eikä kukaan aikuinen tahtoisi vaihtaa kotia viikon välein. Ei lapset tahdo uusia kumppaneita vanhemmilleen. He tahtovat isän ja äidin ja he tahtovat yhteisen kodin. Kipuilua. Kipuilua on yksistään siitä, että kasvaa ja muuttuu. Olousuhteiden muuttuessa siinä rinnalla on valtavan paljon pohdittavaa ihmislapsella. On kuunneltava, otettava huomioon, muuttutava ja luovuttava. Toisaalta, niin on meillä kaikilla, joten liialliseen yliymmärtämiseen ei voi sortua. Tämä on elämää ja näin on. Oleellisempaa onkin miettiä mitä nyt tehdään ja kuinka tästä selvitään.
Omat tunteet. Voi hyvä tavaton. Vaihtelevat naurusta ja epäuskoon. Kohtuu kokeneena naisena kyllä tiesin jotakuinkin mihin olen lähdössä, mutta ainakin kerran olen pohtinut yksiön vuokraamista. No, en nyt ihan tosissani. Tunteiden kehitykselle vieraita lapsia kohtaan on annettava aikaa. Ei pidä pakottaa ja etsiä välittämisen tunteita, ei rakkauden häivähdyksiä. Saattaa olla, että niitä ei löydy. Aikaa. On annettava aikaa luonnollisen kiintymyksen kasvaa ja tulla ihan itse esille. On osallistuttava ja pelattava myös sitä lautapeliä. On oltava aikuinen.
Aikuisella on kuitenkin myös oikeuksia. Lapset eivät ole minun, joten ei myöskään vastuu. Vastuu minulla on kuitenkin omasta ajasta ja tarpeellisesta tilasta hengittää. Minulla on oikeus vetäytyä omiin aikuisen naisen juttuihin. Tapaan ystäviä, katson televisiosta sen minkä tahdon ja suljen oven halutessani olla hiljaa. Puhun miehelleni. Kerron miltä minusta tuntuu. Kerron pojille tunteistani muuttamisesta ja siitä, että aikuinenkin on hämillään. Kinataan, nauretaan ja tullaan tutuiksi. Tiedän jo mikä ruoka maistuu ja pojat tietävät että pidän salmiakista.
Sanoittamalla onnistuu vaikeampikin tilanne. Minusta tuntuu, sinusta tuntuu ja meistä kaikista saa tuntua. Se saa näkyä ja kuulua, mutta toisia arvostamalla ja kunnioittamalla asenteella. Ei tarvitse tykätä eikä aina tarvitse jaksaa. Täytyy tahtoa ja täytyy yrittää. Lapset eivät vain aina tahdo ja silloin aikuisen on tahdottava heidän puolestaan.
Kaksi poikaa sohvalla, molemmin puolin minua, Lätkän finaali, karkkia ja iskä pois kotoa. Siisti hetki. Minä ja bonuspojat. Hyvä tästä tulee.