Assari ja makkariasukki
Vietän paljon aikaani makkarissa joka toinen viikko. Siellä on telkkari, kirjoja ja hyvä sänky, johon saa tyynyillä ja filtillä oivan ja pehmeän pesän. Tämän pesän rakennan, mutta vain jos makkari on vapaa. Usein se on varattu samoin kuin sohvakin. Tämä on asia, jonka suhteen käymme jatkuvaa keskustelua, jotta tilanne muuttuisi huomioon ottavaksi jokaista osapuolta kohtaan. Joka toisviikkoinen järjestely ei ole täysin kirjaimellisesti totta, eikä sitä pidä ottaa mustavalkoisesti. Olen paljon myös keittiössä ja kylpyhuoneessa. Lisäksi vietän yhteista aikaa ruokapöydässä sekä myös sohvalla. Uusperheemme kesken myös puhumme, nauramme ja käymme yhdessä kylässä. Me totuttelemme ja haemme yhteisiä tapoja toimia ja joskus siihen tavitaan makkararissa vietettyä aikaa.
Menen makkariin mielelläni, vaikka rakastan sohvalla oloa. Makkarissa saan olla minä ja omissa ajatuksissani silloin, kun en jaksa olla uusperheemme aktiivinen jäsen. Bonuspoikien saavuttua viikon tauon jälkeen, on heidän isäkaipuu jo melkoinen. Siis vetäydyn ja annan tilaa. Olen aikuinen ja ymmärrän, useimmiten, ja osaan olla epäitsekäs. Siis usein onnistun, mutta joskus pieni ihminen puskee esiin ja käymme keskusteluita tilan ja ajan jakamisesta. Makkarissa on hyvä viettää aikaa arki-iltoina siksikin, että iltapesut kolmen miespuolisen kulkiessa edestakaisin kalsareissaan. voin katsoa jotain ihkua telkkarista. Minun ei tarvitse ottaa osaa hammaspesuihin, ei läksyjen tekoon eikä siihen, onko koulureppu valmiiksi pakattu. Makkarissa on hyvä myös vetäytyä kinoista ja väännöistä, mutta sieltä on mahdollista myös ilmaantua paikalla ja ilmaista oma mielipide. Olen siis osa, mutta osaan myös kadota. Katoan omista tarpeistani, mutta myös tilaa antaakseni.
Vietämme siis paljon aikaa samassa tilassa, melkein niin kuin oikea perhe. Uusperheeseemme on ujutettu onneksi vain toisen lapset, joten saatan ottaa oman tilani ihan toisin. Ehdin jo tottua aikuisen naisen itsenäiseen elämään, joten makkarin suoma tila on taivaallista aina välillä. Osin vielä opettelemme olemaan myös kokonaisuus ja pienen ihmisen mielestä voisin pysyä makkarissa vaikka enemmänkin aikaa.
Olen mieheni kanssa puhunut kasvatuksesta paljonkin. Onneksemme omaamme melko yhteneväiset ajatukset ja näkemykset, joten emme riitele vaan juttelemme ja jaamme erilaisia näkemyksiämme ja vertaamme niitä. Olen kuitenkin ollut yksinhuoltajaäiti, työskentelen erityisopettajana ja olen tyyppinä sellainen, että otan vastuun ja järjestän. Uusperheen jäsenenä en ole täysvaltainen toimija kun otetaan käsittelyyn lasten asiat. Lapsilla on vanhemmat ja he vastaavat kasvatuksesta. Pitääkö minun tehdä enemmän vai vähemmän? Olenko siis turha jäsen ja vailla äänioikeutta? En suinkaan, mutta en ole päävastuussa vaan olen assari. Mikä vapaus ja mikä helpotus!
Teen oman osuuteni ja kannan aikuisen vastuun. Kun sitten ottaa pattiin, niin kuin joskus tekee, lähden kävelylle, tapaan ystäviäni, menen elokuviin tai hautaudun naisluolaani, eli makkariin. Olen sanomattoman onnellinen, että mieheni ei edes odota minun kantavan enempää vastuuta. Minun ei tarvitse rientää vanhempainiltoihin, ei ostaa vaatteita eikä tarkistaa onko läksyt tehty. Helppoa ei ole vetäytyä ja olla sivussa. Pieni sisäinen ääneni aika ajoin huutelee ja yrittää syyllistää laiskottelusta. Sitten puhuttelen itseäni ja muistutan, että olen oman osani jo tehnyt omien lasteni kanssa. Nämä ipanat eivät ole minun ja heillä on kaksi täysin pystyvää vanhempaa erosta huolimatta.
Olen siis assari ja makkariasukki ja melko onnellinen tästä tilasta.