Bonuslapset

Nuorena, tuoreena esikoisen äitinä, toivoin vielä kahta lasta lisää. Kolme, ihanteellinen lapsimäärä, mielellään kaksi poikaa ja yksi tyttö. Kolme ihanaa lasta, melko pienillä ikäeroilla, jotta heistä olisi seuraa toisilleen ja jossain vaiheessa, heidän kasvaessaan minulla olisi omaa aikaa. Sitä kuuluisaa omaa aikaa, jota kuuluttavat äidit, isät, naisten- ja lastenlehdet sekä neuvolat. Lisäksi ajatelleaan, että kunhan lapset kasvavat ja aikuistuvat, niin sitten ne tulevat käymään, opiskelevat, seurustelevat ja perustavat jossain vaiheessa oman perheen.Sellaisen suloisen perheen, johon syntyy maailman suloisimpia lapsia, joita mummi saa luvan kanssa hemmotella.

 

Näinpä sitä odottaisi. Kun on haudannyt yhden lapsistaan ja ollut huolissaan nuorimmasta ja jonka on tavannut viimeksi vuosi sitten, alkaa asioita pohtimaan toisin.

 

Minulla on kolme bonuslasta. Yhteistä heissä on se, ettei heillä ole minuun mitään biologista sidettä. En ole valvonut heidän sänkynsä vieressä, en ruokkinut enkä päätä silittänyt heidän sairastaessaan. Kaksi uusinta bonuslasta olen tuntenut vasta vuoden, mutta vanhinta olen vauvana pitänyt sylissä.

 

Vanhin bonuslpseni on biologisesti omien lasteni pikkusisar. Hän syntyi kolmen isomman sisaruksen ja omien vanhempiensa iloksi. Myöhemmin hänen syntymänsä on koitunut myös minun ilokseni. Luonnollisesti hänen ja minun välinen suhde on hieman moninaisempi. Onhan hänen isänsä minun entiseni, jonka kanssa en liialti halunnut olla tekemisissä. Tuo lapsi syntyi isosiskonsa kuvaksi, omaten oman persoonansa. Surullista kyllä, bonuslapseni ei koskaan saanut tutustua siskoonsa. Se on surullista ja epäreilua. Ja kun lähtökohdat ovat monimutkaiset ja kuoleman varjostamat, niin loittonimme kauemmas toisistamme ja kului vuosia ettemme juuri edes nähneet. Mutta kun jossain on tarkoitettu ja määrätty polkumme, niin meidänkin polut ovat ristenneet. Kohdanneet oikein kunnolla, muodostaneet kaksi rinnan kulkevaa tietä. Onneksi niiden välissä kulkee siltoja ja ramppeja. Yhteydenpitoa helpottaa face, kännyt ja kahden ihmisen tahto. Ilman tahtoa ei mikään ihmissuhde kanna, vaan se kuolee pois. Ensin hiipuen ja lopulta kokonaan sammuen. Odotuksista huolimatta me kaksi kuulumme toistemme elämään, Jaamme haaveita, unelmia, ikäviä kokemuksia, pohtien elämän merkitystä. Ja kun nuoren neidon mielessä myrskyää, tahtoen tyyntyä, suuntaa kulku sohvan nurkkaani. Siellä nurkassa avautuu sanainen arkku ja hälvenee mustat pilvet, ainakin hetkeksi. Luotamme toisiimme. Meillä on oma salainen maailma vain meille kahdelle. Olen päässyt ylitse tunteesta, että vertaisin häntää siskoonsa. Miksi niin tekisin? Onhan tuo kaunis bonuslapseni oma yksilönsä, viisas nuori nainen, joka on tahtonut pitää myös minusta kiinni, olosuhteista huolimatta. Meidän kahden välinen suhden on muutaman vuoden päästä muutosvaiheessa. Se muuttuu kahden aikuisen väliseksi, poistuu aikuisen ja nuoren välinen kanssakäyminen.Ja koska en ole hänen äitinsä, niin olen saanut nauttia eri puolista, kun arjen hoitava äiti. Naisena ja aikuisena olen ollut hänen elämässään, irrallisena, mutta osana kuitenkin. Hänen joskus pitäessä sylissään omaa lastaan en ole mummi, mutta toivottavasti osana vielä silloinkin. Pysyn aina sivussa, en kuuluu perheeseen, mutta olen olemassa. Minä rakastan häntä.

 

Tuoreemmat bonuslapset, kumppanini pojat ovat saaneet minut maailmaansa tahtomattaan. Ei heiltä kysytty haluavatko he minut kotiinsa ja isänsä elämään. Eikä oikeastaan minultakaan. Rakastuin mieheen ja hän minuun. Ja koska meistä molemmat haluamme olla isompi osaa toisten elämää,kuin vain satunnainen etäseurustelu, niin se vaatii isoa muutosta. Sitä kautta sain pojat osaksi arkeani, vuoroviikoin ja joutuvat minun kanssani kasvamaan. He joutuvat jakamaan isänsä ja joutuvat ymmärtämään, että elämä muuttuu lopullisesti. Isän ja äidin ero konkretisoituu, se on nuoremman kohdalla tullut selväksi. Lapset sopeutuvat ja tottuvat, niin sanotaan ja näinhän se on. En ymmärrä kuitenkaan sitä, että aikuiset usein olettavat, että muutama hetki ja hauska yhdessä vietetty ilta riittää ja se on sitten siinä. Näin ei ole. Aikuinenkin tarvitsee aikaa sopeutua ja tottua. Ainakin minä tarvitsen. Tulemme toimeen ja usein todella hyvnkin, mutta väsyneenä tai kipeänä olisi äidin läheisyys isän läheisyyden lisäksi paikallaan. Olenhan vain vieras nainen, joka näyttää, kuulosta ja tuoksuukin ihan vieraalta. Ja kun vieras nainen rajaa ja sanookin ei, tulee äitiä ikävä ja isäkin on ihan tyhmä. Miksi on näin, mikseivät vanhemmat pysy yhdessä?

 

Onpa minullakin tunteeni. Pidän näistä bonuspojista. Älykkäitä, kasvattejua ja selvästi tottuneet siihen, että heitä kuunnellaan, heidät nähdään ja heidän kanssaan vietetään aikaa. Poikkeuksellisen hyvätapaisia. En vieläkään totu vastauksiin ei kiitos, kun kysyn haluatko lisää ruokaa. Tai kiitos, kun pidän ovea auki. Voisinko, saisinko ja miten sinun päiväsi on mennyt- kysymyksiä. Onneksi ilmassa on myös kiukuttelua ja lievää ovien paiskomistakin.

Kuinka olla kahden pojan elämässä ja millä statuksella? Äiti heillä on. Äitipuoli kuulostaa vielä vieraalta ja kankealta. Ja onko tuota nimitystä edes pakko käyttää? Siihen tuntuu sitoutuvan paljon tunteita ja usein negatiivisia. Isän tyttöystävä. Naurattaa, koska en koe itseäni tytöksi. Naisystävä on kohtuu toimiva, mutta siitä saa kuvan seurustelusta. Asumme muitenkin yhdessä, ajatuksena, kunnes kuolema meidät erottaa. Etunimeltä minua kutsuvat ja se onkin lie kaikkein paras ratkaisu. Isänsä ja äitinsä tekevät kasvatuspäätökset ja ne minun on hyväksyttävä, vaikka omani niistä eroaisivatkin. Ei ole sanomista, vaan aikuisena on toimittava vanhempien tahdon mukaan. Onneksi omat ajatukseni kulkevat lähes samoja polkuja. Lomat, aikataulut ja siirtymäajat eivät ole minun käsissäni. Kun pojat riemastuvat tai tarvitsevat lohdutusta, niin minä jään sivuun. Tiskaan, pesen pyykkiä, siivoan ja teen ruokaa meille kaikille, mutta ainakin vielä olen vieras heidän kodissaan. Rakastamani mies ei ole vain minun, vaan hänen ykkösenä ovat pojat, niin kuin tuleekin olla. Onneksi olen iso tyttö, näitä paljon pohtinut ja en ole riippuvainen toisen tarjoamasta ajan kulusta. Olen oman onneni seppä ja siksipä luen paljon, kirjoitan, näen ystäviä tai kuljen pitkin kaupunkia ja metsiä. Tässä tullaan siihen puoleen, mikä suo myös helpotusta bonuslapsista. He eivät ole minun vastulla. Minun vastuulla on minun oma elämäni ja tarpeellinen määrä meidän yhteistä elämää. Luon suhteen poikiin ajan kanssa ja se muotoutuu luontevammaksi ja joskus se lienee samankaltainen kuin omia olisivat. Siihen asti fiilistelen ja tunnustelen osuuttani bonuspoikieni elämässä. Annan heille tilaa ja sammutan pientä syyllisyyden ääntä, joka muistuttaa omien lasten olemassa olosta ja haudallakin pitäisi käydä.

 

Moninaista on bonuslasten osuus elämässäni. En vaihtaisi heitä pois, vaan pidän lähelläni. Haen vain paikkaani kaikkien lasten keskellä ja tyynet vedet siintävät edessäni.