Eilen en olisi pystynyt, mutta tänään pystyn

Radiosta tulvivat kappaleen ensisävelet ovat tutut. Ne tunkeutuvat tajuntaan ja sydän tunnistaa ne ennen mieltä. Mieheni kulkee ohitse, näkee, tajuaa ja minä väistän katsetta. Ulkona sataa. Sohva tuntuu pehmeältä. Tears In heaven. Kappale, joka on yleensä lohdullinen sai eilen itkemään. 

Lamaannuin, en pystynyt liikkumaan. Pyysin miestäni jättämään minut rauhaan. Hän toi nenäliinan ja poistui. Oven painuttua kiinni päästin surun irti. Se huokaisi tullessaan ja kysyi  -Miksi nyt ja miksi näin suurena? 

Syntymäpäivät, pienemmän bonuspojan. Täytti eilen yhdeksän. Hieno ikä ja iloinen pieni poika kulki kevein askelin saavuttuaan myöhemmin samana päivänä, suorastaan visersi, onhan kevät ja synttärit.

Kolme kuukautta erotti tyttäreni tuosta iästä. Kuolema erotti niin, ettei ollut mahdollista kuroa kiinni vaivaista kolmea kuukautta. Vain kolme kuukautta ja odotettu syntymäpäivä olisi ollut totta. Koiranpentua oli toivonut. Ei olisi saanut, koska oli allerginen. Toivoi kuitenkin ja uskoi, että kaikki on mahdollista. 

Jäin miettimään. Istuin pitkään sohvalla hetken yksinäisyydessä sitä, että mitä jos tyttäreni ei enää tunnekaan nimeäni. Kuka minä silloin olen? 

Ehkä painun polvilleni ja rukoilen, mutta mietin ketä? Kuka vastaa tähän kysymykseen ja kykenee antamaan vastauksen.

Kyyneleet kuivuvat ja ehkä niitä ei enää taivaassa tarvita. Kaivan esiin hymyn, joka on tarkoitettu yhdeksän vuotiaalle. Pienelle pojalle, joka ei jäänyt kolmea kuukautta vaille. 

Nyt radio suo lohdun. pyytämättä, lohduttaen ja saa aikaan  uuden itkun. What A Wonderful World. Ehkä viesti taivaasta. Kaunis on maailma ja minä tunnen sinut.