Eilinen edessäsi

Joskus tuntuu siltä, että yhteen vuorokauteen ei mahtuisi kuin yhden ihmisen elämä kerrallaan. Vain yhden ja siinäkin tarpeeksi käsittelemistä. Uusperheillessä se ei ole mahdollista, josko en sitä luullutkaan. Yllätyksenä on kuitenkin ihmisten määrä, jolla olisi osuutensa uudessa, keskeneräisessä muodostelmassa, nimeltä uusperhe. Niin minäkin löysin eilisen edestäni. 

Miksi seison kyyneleet silmissä ulko-ovea vasten ja katson edessäni seisovaa pientä tyttöä. Tyttö on tuttu ja paijaan hajamielisesti hänen hiuksiaan. Tyttö on hiljaa eikä puutu kahden aikuisen väliseen keskusteluun, jota käydään kaikki haavat auki. Tyttö istahtaa lattialle, sillä tämä keskustelu kestää jonkin hetken, vaikka hän näkeekin minun jo pukeutuneen lenkkivaatteisiin. Tämän pienen tytön tarinaa selitän miehelleni. Sitä tarinaa, joka on minulle niin kovin tuttu, että en enää erota sen läsnäoloa, sillä onhan se osa minua. En olekaan ennen ollut osa uusperhettä, joten tyttö on saanut olla vaiti ja omissa oloissaan. Nyt uudessa tilanteessa hän tahtoo esiin, katsoo minua tiukasti ja vaatii puhumaan. Se polkee tomerasti jalkaansa ja tahtoo tulla kuulluksi. Pieni ääni vakuuttaa vastassa olevan miehen turvallisuutta ja ymmärryskykyä. Siksi minä itken oven raossa, oranssissa takissani. Puristan käsissäni kännykkää ja toisessa nenäliinaa. En kykene kohtaamaan katsetta. En pysty vastaanottamaan kosketusta, joka lempeästi minua lohduttaisi. Leuka vapisten puhun, avaan sieluni ja sieltä vapautuu nuori nainen. 

Nuori nainen, joka nyyhkyttäen yrittää saada toisen tajuamaan miksi käyttäytyy siten kuin käyttäytyy. Kokemukset ovat piirtyneet selkäytimeen ja reaktiot tulevat automaattisesti. Toiminta on muiden ohjelmoimaa ja uuden kumppanin käsityksen yläpuolella. Nuori nainen ei tahdo päästää kaikke irti, sillä irti päästeessään se ei ehkä suostu vaikenemaan, ei poistumaan, vaan vaatii tulla näkyväksi. En tahdo nuoren naisen kertovan kaikkea. En tahdo, että taannun ja joudun käymään kaiken taas kerran lävitse. Sen minkä olen käsitellyt, itkenyt, vajonnut sen kanssa pohjaan vain löytääkseni jalat alleni. Nuori nainen katsoo samoin, kuin pieni tyttö ja vaatii oikeutta olla se mikä hän on. Nuori nainen vakuuttaa, ettei mies, joka katsoo minua, vähättele, ei kiellä olemassaoloni oikeutta eikä käännä kuulemaansa minua vastaan. En pääse irti eilisestä ennen, kuin olen tuonut sen tähän päivään. 

Ja minä tuon. En olisi uskonut, että tämä kaikki tapahtuu minulle. Terapian kautta käsitellyt asiat tunkevat röyhkeästi ikään kuin uusina. Röyhkeästi ne ilmaisevat heikkouteni paikat ja alleviivaavat haavani. Entinen tunkeutuu tilaan, jossa pitäisi olla tilaa uusille jäsenille, uudessa perheessäni. Tuntuu pakahduttavalta ja mielessä käy pakeneminen. Jos pakenisin, vaikeneisin ja esittäisin reipasta, niin en joutuisi uudellen kohtamaan eilistä. En joutuisi kertomaan ja jakamaan epäonnistumistani, häpeääni ja jaksamattomuuttani oman perheeni kanssa. Syyllisyys on joskus musertavaa, mutta se on asettunut turvalliseen lokeroon, laatikkoon, jota ei avata muutoin kuin tutussa ja turvallisessa seurassa. 

Lapsuuden ajan perheeni, noh, ei ollut kaunein kuva perheestä. Käsitykseni elämästä on lähtenyt lastenkodista ja siitä edennyt isän ja äitipuolen vähemmän kannustavaan huomaan. Oma perheeni oli alkuun ydinperhe, sitten yksinhuoltajaperhe, sitten perhe jossa kuolee lapsi ja sitten perhe, josta yksi lapsi muuttaa toiseen perheeseen ja lopulta yksin elävä nainen, jolla on aikuiset lapset. Perhekäsitykseni on sekava. Se ei ole juuri koskaan ymmärtänyt normaalitoimintaista perhedynamiikka, yhdessä tekemistä ja kaiken yhdessä jakamista. Nyt minulta odotetaan yhdessä tekemistä. Ja minä en osaa. Minulta odotetaan kaikkea lempeästi ja kannustaen. Joudun kohtaamaan vastustusta pienemmältä, mutta sen minä pystyn ymmärtämään ja siihen riittää myös myötätunto. 

Joudun siis muodostamaan perhekäsitystä täysin uudelleen. Siksi paikalla ovat myös pieni tyttö ja nuori nainen. He opettelevat kanssani ja ehkä he lähtevät joku päivä, kunhan ovat varmoja siitä, että omat jalkani kantavat. Kaiken tämän henkilökohtaisen myllerryksen keskellä ovat myös uudet ihmiset elämässäni, ominen kokemuksineen ja odotuksineen.  Me kaikki yritämme mahtua yhteiseen elämään, mutta joskus siinä ei olisi tilaa kuin yhdelle. En ole ollut sinisilmäinen lähtiessäni uusperheilemään. Osasin odottaa kommelluksia. vastustusta, ja tilanteita jotka yllättävät. Sitä en osannut odottaa, että joudun opettelemaan itseni uudestaan. En tiennyt, että minulla on mies, joka opastaa minua halki karikoiden, pitää kiinni kädestä ja kuivaa kyyneleet. Seison eteisen ulko-oven edessä. Minulla on mahdollisuus kävellä siitä ulos palaamatta takaisin. Minulla on myös mahdollisuus luottaa mieheen. Saatan uskoa, kaiken kestävyyteen vaikka paljastaisin heikkouteni. Astun ovesta ulos, mutta vain palatakseni takaisin. Ajatukset seestyvät askelten luoden lohdullista rytmiä. Askel askeleelta astun kohti tätä päivää. Kohti huomista ja ehkä hymyilen joku päivä, kun muistelen eilistä