En ole lopettanut, olen vain ollut kirjoittamatta.

Huomaan olleeni kirjoittamatta, niin blogia kuin muutakin. On ollut hyvä aika olla hiljaa kirjallisella puolella. Kuitenkin on niin, että pääni tyhjentyessä entisestä ja täyttyessä uudesta, alkaa myös pään sisäinen kirjoittaminen. Sanat asettuvat etualalle ja tahtovat ulos. Olen haaveillut pitkään kirjan kirjoittamisesta. Olen tämän aiheen kanssa jumissa. Siksi alla on lyhyt alku mahdolliseen kirjaani. Minun on uskallettava aloittaa, vaikka alku olisi kuinka kankea. On uskallettava julkaista, jotta pääsen eroon kirjoittamisen pelosta. Ja kun nyt teen tämän, niin se tarkoittaa vapautumista, mutta se ei takaa valmista kirjaa. Helpottaa kuitenkin oloani. Tämä on varmasti tärkeä kohta omaa prosessiani. Ja kun nyt taas kirjoitan, niin varmasti päivitän ajatuksiani myös blogin muodossa. Onpa kiva olla taas täällä.

Taas kuului se ääni. Sara istui sängyllään hievahtamatta pidättäen hengitystään. Kun ihminen pidättää pitkään hengitystään, alkaa päässä suhisemaan ja kuulee sekä tuntee oman sydämen sykkeen. Oli pakko vetää henkeä ja yrittää saada hengitys tasaantumaan. Sara totesi, että on parempi jatkaa hengittämistä, sillä korvissa suhisi ja päässä pyöri.

Sara mietti ankarasti. Hän oli kuullut äänen ennenkin, mutta oli sivuttanut sen ajatellen äänen olevan televisiosta tai Tomaksen huoneesta tulevaa. Tomas istui nykyään usein seinän takana pelaten kavereiden kanssa. Huoneesta kuului aika ajoin innokasta puhetta, joka liittyi peleihin, joista Sara ei ymmärtänyt mitään. Veli istui kuulokkeet päässään, joten Sara päätteli, ettei häneltä kannattanut kysyä äänestä. Tomas oli muutenkin muuttunut sen jälkeen, kun hän olit täyttänyt 11 vuotta. Ei ollut aikaa Saralla, eikä kiinnostusta Saran piirroksille yksisarvisista. On hyväksyttävä, että 8- vuotias pikkusisko ei ole kiinnostava vapaa-ajan kaveri, ei enää, mutta joskus oli ollut toisin.

Isältä ei äänestä kannattanut kysyä. Ei, sillä isä istui nykyään nojatuolissaan hajamielisenä, ellei ollut töissä. Isän tukka sojotti hassusti. Se johtui varmaan siitä, että isä haroi sitä usein vähän niin kuin olisi halunnut löytää ajatuksia ja vastauksia. Kuulemiseen hiusten harominen ei auttanut, sen Sara oli todennut, sillä Saran kysymyksiin ei aina tullut vastausta.

Saran oli siis selvitettävät äänen salaisuus itse. Oli vaikea paikallistaa ääntä. Tuliko se kadulta, veljen huoneesta vai televisiosta, jota isä ahkeraan katseli? Kadulta ääni ei kuulunut. Saran kotitalo oli kadun viimeinen ja talon takana oli niitty ja sen takana metsä. Talon muut asukkaat olivat hiljaisia ja omissa oloissaan, joten ääni ei tullut naapuristakaan. Mummi, joka kävi nykyään päivittäin, puhui sen verran kovaan ääneen joko muille tai itsekseen, joten hänestä ääni ei ollut peräisin. Saran oli tunnustettava, että ääni saattoi olla peräisin omasta huoneesta, kenties pään sisältä, omista ajatuksista. Ajatuksia Saralla oli paljon. Sara viihtyi ajatustensa kanssa, ne olivat kuin ystäviä ja joka päivä tuli uusia, jotka Sara otti mielellään vastaan, mutta ajattelu ei tuottanut ääntä. Oli vielä yksi paikka, joka oli otettava huomioon, sängyn alunen. Sängyn alunen oli tutkimaton paikka, hieman jännittävä, mutta nyt oli sen aika. Sara hivuttautui alas sängyltä varoen. Päiväpeitto meinasi uteliaisuuttaan seurata, mutta Sara siirsi sen syrjään. Sara siirsi syrjään myös tummat hiukset silmiltään, hengitti syvään ja katsoi sängyn alle. Mitään ei kuulunut, mutta pimeydestä näkyivät silmät ja ne silmät katsoivat suoraan Saraan.

Jos maltoit lukea, niin kiitos.