Epähuomiossa, tarkoittamatta tai ajattelematta
Suomea sanotaan mielensäpahoittajien luvatuksi maaksi. Naurattaa ihan hitokseen seurata toisen mielensäpahoittamista, omasta mielestä hassusta tai pienestä asiasta, mutta pahoittajan mielestä manattavasta ja ehkä ylitse pääsemättömästä mieliharmista. Pahoitamme mielemme asiasta ja usein myös asian vierestä. Se mikä mieltäni kisimittää ei sinua hetkauta suuntaan eikä toiseen. Naureskelemme muiden mieliharmeille ja ajattelemme ehkä hetken olevamme parempi ja kehittyneempi kuin harmiansa puhiseva ihminen. Eilen olisin voinut pahoittaa mieleni, mutta menin sanattomaksi. Onneksi en pahoittanut, sillä vastaavankaltaisessa tilanteessa olisin tuumannut itse samoin tai ainakin samankaltaisesti. Jäin miettimään mielensäpahoittamista ja sen mekanisimia. Tajusin maailman olevan täynnä aiheita, joista jokin osuu omalle kohdalle ja hetken joutuu miettimään kuinka asiaan reagoi vai jättääkö reagoimatta.
Istuimme työpaikalla muutaman työkaverin kanssa puhumassa niitä näitä samalla kun aamukahvi jäähtyi kupissa. Puheenaiheet liikkuivat yhteiskunnan esillä olevissa asioissa ja siirtyivät kohden henkilökohtaisia kokemuksia. Päädyimme mutkan kautta keskustelemaan äideistä, isoisistä, juurista ja menneisyydestä. En voinut vastustaa kiusausta kertoa meidän suvun naisten historiaa, joka poikkeaa tutusta ja tavanomaisesta. Äitini jätti minut ollessani taapero ja palasi elämääni ollessani teini-ikäinen. Äitini äiti jätti äitini hänen olleessan pieni ja palasi vain hetkittäin piipahtamaan. Äitini äidin äiti jätti isoäitini. En tiedä palasiko koskaan. Työkaverini kuuntelevat ja ovat ilmiselvästi uteliaita ja suhtautuvat saamaansa tietoon kohteliaasti. ”Missä lastenkodissa sinun tyttäresi nyt on?” Kysymys saavutti ymmärrykseni ja en tapani mukaan vastannut heti vaan mietin hetken. ”Perinne on katkaistu:” Näin vastasin sillä tajusin että jos olisin vastannut todenmukaisesti, olisi vastaus herättänyt kiusallisen tilanteen ja turhaa pahaa mieltä. Huumorilla sävytettyyn kysymykseen ei voi vastata, että tyttäreni ei ole lastenkodissa, tyttäreni on kuollut.
Tilanne oli täysin tahaton sekä suhteellisen tavanomainen ja arkipäiväinen. Ihmiset juttelevat asioistaan esittäen ajatuksiaan ja mielipiteitään ilman enempiä pohdintoja siitä että osuuko joku aihealue toisen elämään henkilökohtaisella tasolla. Näin pitääkin olla, sillä jos alkaisimme miettimään mitä voimme sanoa tai emme, niin aihealueet kapenevat todella pienksi. Useamman kuin yhden ihmisen läsnäollessa voi kokemusten kirjo olla valtava, eikä kukaan kykene ottamaan huomioon mahdollisia mielensäpahoittamisen aiheita. Väkivalta, alkoholismi, rakkaudettomuus, lapsettomuus, ero, sukupuolinen identiteetti, seksuaalinen identiteetti, uskonnollinen vakaumus, läheisen kuolema, läheisen sairaus, masennus, mielenterveden haasteet, lapsen diagnoosi, rahavaikeudet. peliriippuvuus, oma sairaus, syöpä, itsemurha, seksuaalinen hyväksikäyttö…..Lista on loputon. Kun asian ääreen pysähtyy, niin meidän jokaisen elämästä löytyy takuuvarmasti useita aiheluaeita, joista emme ole valmiita kuulemaan huumoria tai emme edes pysty asiasta puhumaan. Jotkut tapahtuneet ovat tarpeeksi kaukaisia ja pystymme puhumaan, jopa naurahtamaan mikäli asia esitettään jossain tilanteessa huumorilla sävytettynä. Joskus on viisaampaa vaieta ja nyökytellä osana keskustelua, koska ei halua aiheuttaa kiusallista hiljaisuutta tai turhaa pahaa mieltä varomattomasti päästetystä ajatuksesta.
On muutamia ajatuspieruja joita olen jäänyt miettimään ja jotka edelleen tuntuvat pahalta, vaikka niistä on jo vuosia. Tyttäreni kuoli tapaturmaisesti ja se uutisoitiin myös lehdissä. En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta joku lääkäri oli maininnut asiasta, että vanhempien pitäisi pitää lapsistaan parempaa huolta. En tahtoisi vieläkään tavata tuota lääkäriä, joka tokaisi ilmiselvän totuuden unohtaen elämän ja inhmillisyyden.
Eräs mies tuumasi, kuultuaan lapseni kuolemasta, että hänen vaimonsa on juuri lähtenyt lätkimään vieden mukanaan 3000 markkaa. Iso summa ja isosti pahaa mieltä, mutta en osannut vastata mitään.
Muistan, kun soitin Kelaan ilmoittaakseni, että lapsilisä tyttäreni kohdalla olisi syytää lakkauttaa. Sain moitteet. Kysyttiin tyttäreni menehtymisen ajankohtaa ja koska siitä oli noin kaksi kuukautta. Minulle vastattiin että viimeiset lapsilisät oli lähteneet maksuun turhaan. Miksi en ollut ilmoittanut aikaisemmin? En osannut vastata ja pahoittelin, etten ymmärtänyt surussani heti tärkeää asiaa hoitaa ja perua lapsilisän maksun.
Erään seurakunnan edustaja oli tavoitellut minua kertoakseen Jumalan aivan varmasti herättäneen lapsia kuolleista. Onneksi kuulin tämän toisen kertomana, sillä olin juuri kuullut tyttärelleni tehdyn ruumiinavauksen, mutta tuloksissa kestäisi vielä.
”Onneksi se oli tyttäresi, joka kuoli.” Näinkin voi tuumata, kun pohditaan murrosikäisten käyttäytymistä. Tytöt ovat kuulemma vaikeampia kuin pojat tuossa kuohuntaa aiheuttavassa iässä. Niin, ehkä olisin kuitenkin halunnut taistella tyttäreni kanssa mielummin kuin käydä haudalla.
”Ai siitä on jo niin kauan?” ”Ei kai sitä enää tarvitse surra?” ”Olethan jo toipunut, ettei tarvitse siitä enää jauhaa?” Kyllä, kaikki nuo liittyvät lapsen kuolemaan ja kyllä, olen kuullut ne usein.
”Sulle on tapahtunut se kaikkein kauhein:” ”Eihän tosta voi selvitä.” ”Minä ainakin kuolisin, jos mun lapsi kuolisi.” Niin…Ikään kuin pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että on oppinaut riittävästi selviytymään kauheasta asiasta. Ihan kuin pitäisi olla elämättä ja olla olematta onnellinen, sillä onhan minulle tapahtunut se kaikkein kamalin. Vai onko? Kuka määrittelee mikä on ihmiselle kaikkein pahin tapahtuma.
”Ethän sinä edes sure.” Kyllä minä suren, vaikka en itkekään kaiken aikaa.
Kuten huomaatte, niin useat aivopierut liittyvät tyttäreni kuolemaan. Osasyy miksi en pidä lasten kuolemaan liittyvästä uutisoinnista ja kommentoinnista on juuri kuulemissani ihan älyllisten ihmisten sanomia. Toivoisin ihmisten muistavan kommentoidessan jonkun surullisen tapahtuman jälkeen hetken sitä, mitä itse tahtoisi kuulla jos olisi itse vastaavassa tilanteessa. Mitä tahtoisi, että esim. omalle lapselle kommentoitaisiin jos hän sairaustuisi syöpään. Entä jos joku sinun sukulaisesi olisi päihderiippuvainen rikollinen ja sinä olisit häntä kiikutellut pienenä ja söpönä pörröpänä pihakeinussa. Mitä voisi sanoa sinun mummollesi, isällesi, siskollesi tai lapsenlapsellesi?
Kaikesta ei voi kuitenkaan mieltänsä pahoittaa. Ei voi varoa kaikkea sanomaansa ja miettiä milloin ja missä kaikesta voi puhua. Hyvät käytöstavat, empatiakyky ja ajatus siitä ettei elä missään ympäristössä yksin, auttavat pysymään kultaisella keskitiellä. Huumoria saa heittää vakavistakin aiheista ja onneksi meillä on taitavia tekijöitä, jotka saavat ihmisen nauramaan vaikeissakin kohdissa elämäämme. On myös ihmisen omalla vastuulla mitata se, annetaanko ajatus ja mielipide satuttamistarkoituksessa vai onko kyseessä vain epähuomiossa, ajattelematta tai tahattomasi annettu mielipide.