Epätodellista

Menen naimisiin 38 päivän kuluttua. Minusta tulee vaimo. Mieheni harjoittelee tuon sanan sopimista suuhunsa saaden sen kuulostamaan kauniilta. Pehmeä sana, jonka sisältö on avautumassa ja muuttumassa todeksi. Mieheni on edelleen mieheni. Ei muutu miksikään, mutta naisystävästä ja avovaimosta tulee vaimo. 

En vaihda sukunimeä, vaikka useita neuvoja päinvastaiseen valintaan olen saanutkin. Luuleeko joku, kuullessaan mietä kutsuttavan eri sukunimillä, että olen naisystävä enkä vaimo? Luulkoon, näin ajattelen ja samaan aikaan mietin sitä, kuinka ihmeessä me vielä olemme niin jumiutuneet vanhoihin tapoihin ja totumuksiin. 

Isäni ei saata minua, ei ohjaa avioliiton satamaan ja luovuta minua miehelleni. Miksi minut pitäisi luovuttaa? Olen eriytynyt isästäni ja toiminut itsenäisenä naisena jo muutaman vuosikymmenen. Menen naimisiin mieheni kanssa, mutta edelleen säilyttäen oman itsenäisyyteni. En tahdo säilyttää vanhaa tapaa, jossa nainen luovutetaan mieheltä toiselle miehelle. Kuljemme mieheni kanssa rinnakkain kohtia pappia, sillä onhan kyseesä meidän yhteinen aikomus solmia avioliitto. 

Emme laadi isutumajärjetystä. Mikä minä olen sanomaan mieheni kanssa, että kuka istuu kenenkin vieressä. Säästymme muutaman illan tuskalta, kun emme mieti, voiko tämän laittaa tämän viereen ja entäs sitten tämän. 

Ei perinteisiä leikkejä. Ajatuskin saa selän kutiamaan ja saa häpeän tunteet viriämään. Odottamista, kiusallista seuraamista ja pakonomaista naurua ja taputusta.

Ei teemaa, ei värikoodia eikä lahjalistaa. 

Mitä meillä sitten on?

Voi, meillä on vieraina ihmisiä. Ihania ihmisiä, lämpimiä ja tuntevia. Hassuja ihmisiä, jotka naurattavat jutuillaan ja tahtovat saada jokaisen hyvälle tuulelle. Pohtivia ja maailman tilaa miettiviä ihmisiä, jotka laiskempien puolesta tahtovat tehdä maailmastamme paremman paikan elää. Ihmisiä, jotka elävät niin kuin tahtovat ja parhaaksi näkevät. Ihmisiä, jotka ovat olleet elämässämme hyvinä ja huonoina hetkinä ja tahtovat tulla juhlimaan meidän rakkautta ja haluamme solmia avioliitto. Ilman ihmisiä ei tuleva juhla olisi samanlainen. Olemme onnekkaita näistä ihmisistä. 

Meillä on musiikkia. Monenlaista, tunnepitoista, muistoja tuottavaa ja lantiota liikuttavaa. Saamme esityksen ja saamme Dj: tuottamaa biletystä. Kaikki musiikin tuottamiseen osallistuvat kuuntelevat meitä ja toteuttavat toiveita. 

Ruokaa, herkkuja, karkkia ja juomaa. Mielin määrin makuaisteja täyttävää syötävää, jota voi tunkea suuhunsa kaksin käsin, käyttäen hienostuneesti ruokailuvälineitä, ähkyyn asti nauttien tai vähäisesti närppien. 

Tärkein läsnäolija on rakkaus. Muusta oikeastaan viis, sillä ilman kahden ihmisen välistä rakkautta ei tätä juhlaa olisi olemassa. Kaksi, toisilleen sopivaa, ovat päättäneet juhlistaa parisuhdettaan tahtomalla toisensa aviopuolisoikseen. Kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, eikö se olekin riittävää?

Minulla on mies, joka ei kulje edelläni, ei seuraa takanani vaan tahtoo käydä vieressäni. Kylki kylkeä vasten ja käsi kättä hakien. Puristaa kevyesti kättäni. Hymyilee ja sanoja ei tarvita. sanaton ymmärrys joka on saatu aikaan tutustumalla, kääntämällä sielun kivet ympäri ja etsimällä vastauksia esitettyihin kysymyksiin. Kuunnellen ja kertoen olemme toisemme tehneet itselle tutuksi, tarvituksi ja rakastetuksi. Voin naurahtaa luonteenpiirteelle, joka saa minut hämmentymään tai ärsyyntymaan. On aivan sama onko tuo luonteenpiirre omani vai mieheni, sillä se ei muuta hyväksynnän tasoa. Tuuppaan ja kiirehdin hajamielistä miestäni ja hän saa minut rauhoittumaan hetkeen ja pysähymään vain meihin. Tuki ja turva. Ihanan rietas, hävytön ja kuuma. Mahtavan nauravainen, hihittelevä ja täysin älytön. 

Olen auki hänen edessään. Tahdon kulkea sisään hänen mielenmaisemaansa ja hyväksyä sen mitä saan vastaani. 

Menen naimisiin miehen kanssa, jota rakastan ja jota kunnioitan. 

Myönnän, että päätös on suuri ja minua jännittää. Hämmentää olla morsian ja teen sen suhteen parhaani. 

Tahdon……

Kihelmöi….

Rakastan!