Epävarman marttyyrin häämatka ja aikaa vähän sen jälkeen
En kerro sinulle ravintoloista, en metrolla matkustamisesta enkä vaatetuksesta, jonka puin ylleni häämatkamme ensimmäisenä iltana. Myös kosketukset, hellyyden osoitukset sekä ryttyyn valvotut lakanat jääköön meidän kahden tietoon. Jäin miettimään monenlaista asiaa lyhyen viikonloppumatkamme jälkeen ja päällimmäisinä tunteina viivähtävät onni, epäusko itseen ja ymmärrys omasta vajaavudesta.
Häämatkamme alkoi tapaamisella bussissa, jonka etuikkuna, sen toisessa kerroksessa oli huurussa ja esti tehokkaasti ulos näkemisen. Istuimme hiljaa, sillä taustalla edelliseltä illalta oli ensimmäinen melkein riitamme. Molemmat istuvat, katuvan oloisina, vierekkäin eikä kumpikaan tiedä mitä sanoa. Kosketusta emme varo ja mieheni vartalon suoma lämpö tuntuu tavattoman lohdulliselta. Nojaan aavistuksen häneen päin ja annan kosketuksen rauhoittaa. Riidan tapainen ei ole oikeastaan meidän kahden välinen, ei koske rahaa, ei seksin määrä eikä kotitöiden epätasaisesti jakautumista. Kahnauksemme liittyy uusperheilyn sijoittamisesta toimivaksi osaksi elämäämme. Marttyyri minussa huutelee omia huomioitaan ja niihin yhtyy oma kokemus. Kokemus puskee esiin omasta perheajasta sekä ammatilliselta näkökulmalta. Vaiennan parhaani mukaan ajatuksiani, sillä ne eivät ole ainoa totuus. Lopulta ne purkautuvat pihisten ulos saavat aikaan helpotuksen tunteen, mutta samaan aikaan väistämättömän tosiasian siitä, että nyt ne on ainakin käsiteltävä.
Inhoan riitoja. Välttelen niitä, liikaakin. En siedä tunnetta itsessäni sen saadessa aikaan kehollisia reaktioita. En tahdo tuottaa pahaa mieltä toiselle. Kyseenalaistan ajatusteni ja näkemysteni oikeuden. Ajaudun tilaan, jossa pienenen ja pienenen, vaivun tytöksi ja nuoreksi naiseksi, jolla ei katsottu olevan oikeutta esittää eriäviä mielipiteitä. Mutta nyt minulla on vastassa mies, joka katsoo illallispöydässä minua lempeästi ja tahtoo kuulla lisää näkemyksiäni. Tahdon pyytää anteeksi, haluan mitätöidä sanomiani, mielestäni liian voimakkaita ajatuksia ja suoda toiselle tunteen hänen olevan oikeassa. Samaan aikaan opettelen uutta tapaa toimia. Haastan itseäni ilmaisemaan epämiellyttäviä asioita, pidän puoltani ja kestän sen, että sanomin ei ehkä miellytä miestäni. Hän hymyilee ja siemaisemme lisää viiniä. Tuntee tasaantuvat ja huomaan, että minun luomat tunteet ja ajatukset olivatkin vain myrsky vesilasissa. Hytin pimeydessä, kuunnellessani mieheni tasaista unen tuhinaa, mietin omaa vajaavuuttani ja onnekkuutta vastakumppanini kyvystä nähdä ja ymmärtää monimutkaisesti toimivaa ajatuskulkuani itseilmaisun saralla. Lopulta joudun tuumaamaan, että ei ollut kyseessä riita, vaan omien ajatusten esiin tuominen ja toisen ymmärrys niiden näkökulmasta.
Marttyyri minussa ei kuitenkaan täysin vaiennut. Ihmettelen sen tarvetta olla äänessä, enkä täysin tunnista sen tarvetta näkyä. Häämatkalla en tunnu kestävän liian montaa yhteydenottoa bonuspoikiin ja heidän äitiinsä. Huomaan, että nainen minussa teroittaa kynsiään. Pyrin olemaan järkevä ja niin kaiken pikkumaisuuden yläpuolella, mutta moinen yritys on tuomittu epäonnistumaan. Mitä teen? Sähisenkö ja raavinko kynsiäni tuolin pehmusteisiin ja kävelenkö kannat kopisten tuoksuttelemaan liian kallista hajuvettä? En suinkaan. Minä muutun kiltiksi ja ymmärtäväiseksi ja hymyilen. Ymmärrän ja otan aihealueita esiin, jotka nimenomaan liittyvät lastenkasvatukseen ja peliajan rajaamiseen. Perhana, että olen surkea morsian häämatkalla sekä surkea nainen puolustamaan oikeutta olla ykkönen seilatessa Itämeren aalloilla melko vähän aikaa sitten naimisiin menneenä. Kummassa vika, minussa vai miehessäni? Ei kummassakaan, näin totean, saatuani marttyyrin minussa vaikenemaan. Opettelua tämä on ja rajojen hakemista. Omalla vastuulla on ilmaista tarpeet, halut. pelot ja toivomukset. Molempien vastuulla on pyrkiä laittaa arjen asiat hyllylle ja tuijottaa toisia silmiin rakastuneesti ja keskittyä aistimaan kosketus vaatteiden lävitse ja miettiä miltä se tuntuisi paljaalla iholla.
Mannerheimintiellä tuijotan laatoitettua katua ihan turhan läheltä. Nilkkani petti minut ja huomaan kauhukseni vasemman ranteeni seuranneen sen esimerkkiä. Näen mieheni silmissä kauhistuneen katseen hänen huomattuaan vaimonsa kadonneen hänen silmiensä korkeudelta. Ylös mahdollsimman pikaisesti ja vakuuttelua itkunsekaisellä äännellä kyvystä kävellä bussiasemalle asti. Sadattelen mielessäni kömpelyyttäni. Minun pitäisi muistaa yliliikkuvat niveleni, jotka pettävät silloin kun jätän ne liian huolettomasti mieleni perukoille. Itkettää, mutta nilkka kestää yllättävän hyvin. Pääsemme kotiimme ja mieheni on liikuttavan huomaavainen ja se jopa ärsyttää. Toimin kuin haavoittunut eläin. En saa näyttää heikkouttani vaan murisen ja osoitan olevani täysin kykenevä tekemään kaiken ihan normaalisti. En pysty vastaanottamaan hoivaa, hellyyttä ja sohvalle kannettua vettä, joka tuodaan ettei minun tarvitse käyttää loukkaantunutta jalkaani. Ilmoitukset töihin työkyvyttömyydestä saan laitettua, koska olen lopulta realisti ja turvonnut nilkka olisi huomattavan vaikea tunkea kenkään. Sadattelu jatkuu ja kiroan itseäni. Tunnen syyllisyyttä ja pahaa mieltä. Tunnen pettäneeni työtoverit, oppilaat ja mieheni. Jukolauta, että nainen voikin olla vaikea kapistus. Kaikki vanhat toimintamallit ja koetut vastareaktiot omasta heikkoudesta vyöryvät nousuveden lailla kotiimme, joka sentään on neljännessä kerroksessa.
Mitä siis voi yhteenvetona sanoa viimeisestä viidestä päivästä? Olen mennyt naimisiin oikean miehen kanssa. Kykenen hänelle ilmaisemaan miksi reagoin asioihin joskus niin kummallisesti. Olen kehittyvä ihminen, joka huomaa omia vajaavuksiaan. Osan hyväksyn ja osalle on hitto soikoon tehtävä jotain. Huomaan olevani tunteva olento, jonka kaikkiin tunnetiloihin vastataan ja niitä kunnioitetaan. Huomaan, että minun on edelleen otettava vastuuta omista toiveista ja hyväksyttävä niiden toteutuminen sekä myös niiden toteutumattomuus. Olen uudessa elämäntilanteessa, joten mikään ei välttämättä suju niin kuin ennen. Myös mieheni opettelee. Myös hän aavistelee reaktioitani ja pohjaa omaa käytöstään entiseen elämään.
Olen lopulta kovin onnellinen. Pienet ovat murheet ihmisellä, jos niihin kuuluu nyrjähtänyt nilkka ja kadonnut laskettelukortti. Kierolla tavalla rakastan jokaista haastetta, sillä ne vievät minua eteenpäin, helpottavat elämääni ja saavat uskomaan siihen, että on olemassa jotain niin hyvää kuin mieheni on. Seuraava osa häämatkaamme on tulossa ja luulen, että me molemmat toimimme viisaammin ja jotain oppineena.
Ja kyllä matkaamme kuului hellyyttä, naurua ja ihan höpöhöpö juttuja. Hyvä ruoka täytti vatsamme, musiikki hiveli kuuloaistiamme ja kosketukset siirtyivät myös vaatteiden alle.