Hääjuttuja

Hieno juurakko, jota vasten voi nojata. Maalauksellinen maisema, jonka Albert Edefelt on myös omaan tapaansa kuvannut ja maisema, jota katsoessa sieluni lepää ja tunnen olevani kuin kotonani. Tätä kuvaa ottaessani tunsin liikutusta. Kuva on tilanteesta, jossa otetaan kuvaa siskostani ja hänen miehestään muutama tunti ennen vihkimistä. 

Lauantai 21.10. 2017 on siskoni ja hänen miehensä hääpäivä. He eivät tiedä, eikä kukaan muukaan muista tai tiedä, sitä että 17 vuotta aiemmin, samakaltaisena aurinkoisena päivänä, oli tyttäreni hautajaispäivä. Kuvaa ottaessani ja seuratessani siskoni onnenhehkua ja hänen miehensä levollista olemusta, en voi olla ajattelematta sitä, että voiko kauniimpaa päivää olla. Voiko olla hienompaa uutta ja tulevaa muistoa, joka limittyy haikean muiston sisään ja kietoo sen hellään syleilyynsä. 

Noin vuosi aiemmin seisoin minä mieheni vieressä hehkuvana morsiamena. Muistelin myös sitä hetkeä ja muiston tuoma onnen tunne oli sykähdyttävä. Pyyhin liikutuksen kyyneliä katsoessani siskoani, muistellen omia häitäni ja huomasin olevani rajattoman onnellinen. Olen onnellinen siskoni puolesta, joka on rakkaudessan rohkea. Peloton astuessan uuteen avioliittoonsa, uusperheen myllerryksiin ja valmis vakuuttamaan rakkauttaan koko maailman edessä. Minun pieni, nyt jo aikuinen ja rakkaampi kuin ymmärränkään. Pieni ajatus menetyksestä on pois pyyhkäistävä ja nopeasti, sillä se on liian tuskallinen.

Aikuisissa häissä on moni asia toisin. Poissa on ajatus siitä, että kaiken pitää kulkea kitkatta ja mikään ei saisi mennä pieleen. Hajonneet sukkahousut ovat osa elämää eikä osa pieleen mennyttä asiaa. Aikuinen rakkaus on myös rajattoman ylpeä olemassa olostaan ja se tahtoo olla esillä aidosti ja tunnustettuna, ilman tunnetta, että hehkutetaanko sitä nyt liikaa ja saako onni estoitta näkyä. Aikuisena ja uudelleen vihille astuvana ei mieti hääleikkejä, autoa jolla kuljetaan juhlapaikalle eikä sitä onko kaikki oikeat ihmiset varmasti kutsuttu. Aikuisena ja jo menettäneenä sekä eronneena keskittää huomion vieressä seisovaan ihmiseen ja kaikki muu on turhaa ja epäoleellista. 

Kuvausten jälkeen siirryimme juhlatilaan. Jännitti. Nauratti ja lasten kihinä kuhisi pitkin seiniä. Appivanhemmat olivat olleet aiemminkin tässä tilanteessa, mutta kuten aviopari itse, hekin olivat luottavaisina ja onnellisina paikalla. Kyyneleitä ja yhteen puristettuja käsiä. Salaa pöydän alla riisuttuja korkokenkiä. Kohotettuja maljoja sekä housuja. 

Päivän vaihtuessa yöksi tunnelma kohosi, kuten aina käy, kun juhlivat ihmiset päästävät itsensä irti. Kaikki sujui kauniisti, odotetusti. Hääpäri oli onnellinen ja juhlatila täyttyi heidän onnestaan iloitsevista ihmisistä. 

Voisiko kauniimpaa olla kuin kaksi rakastunutta…..