Haloo

Tuijotan puhelinta. 
Se ei soi ajatuksen voimalla, ei valikoi numeroita ilman minun apua.
Haluaisin soittaa sinulle, kuulla mitkä kuuluu ja onko äänesi muuttunut.
Haluaisin tietää oletko saanut sen mitä olet toivonut ja oletko saanut senkin, mitä et missään tapauksessa halunnut.
Tuijotan laitetta, hivelen luuria, valitsen numeroita, mutta en sittenkään soita.
Kehoni on jännittynyt, näpit hikiset ja sydän lyö kiivammin ymmärtämättä miksi.
Jos vastaatkin, niin mitä sanon? Viime puhelusta ei ole viikkoa, ei vuotta, mietin riittääkö edes vuosikymmen. 
Otatako minut tällaisena, kuuletko vanhentuneesta äänestä minut, sinun nuoruutesi ystävän?
Päätän, nyt soitan.
Kuuntelen hälytysääntä ja toivon ettet vastaa.
Voi miksi et vastaa?
Haloo.
Onko mikään koskaan kuulostanut kauniimmalta?
Onko koskaan yksittäinen sana saanut aikaan näin paljon tunteita.
Muistan samalla sekunnilla naurut, sen kun sylijmme pitkin katuja aivan varmoja siitä, että mitään ei koskaan tapahdu meille. Muistan sen, kun juoksimme piiloon äitiäsi, pakahduimme jännityksestä, pidit minua kädestä.
Vastaan haloo.
Kuulen, ilman että sanot mitään, kuulen kuinka muistot virtaavat sinun päähäsi, tekevät sinulle saman kuin sinun äänesi minulle.
Sitten on hetki hiljaista, liikutuksen hetki, jolloin ei sovi hetkeen puhua.
Ja se onkin viimeinen hiljainen hetki välillämme. Olet minun ja sinä minun, ei katkennut ystävyytemme.
Tarvittiin vain yksi haloo.