Herkistyn
Pieni itku asuu sisälläni aina tähän vuoden aikaan. Asuupa ja on kerännyt vuoden ajan tuntemuksia, joita se ulos tullessaan istuttaa myös tietoisuuden kulmille. Vesisateen piiskatessa tuulilasiin ja ajan olleessa vain juuri siinä, ajattelen kulunutta vuotta. Autolla ajaessa en pääse minnekään muualle, en pysty tekemään muuta kuin ajamaan. Taivaallinen hetki pohtia ja ehkä hieman itkeä. Maailmassa olen vain minä. Jos ajaisin vain, kääntymättä oikean liittymän kohdalla, ja jatkaisin kohti tuntematona, kukaan ei tietäisi siitä. Ajaisin vain, kuuntelisin ajatuksiani, itkisin ja lopulta naurahtaisin ja kääntäisin keulan kohti kotia. Ajatus matkan jatkamisesta ei ole oman todellisuuden pakenemista. Ei suinkaan vaan päin vastoin, sitä kohti kulkemista.
Minun todellisuuteni on muuttunut. Jostain syystä vain yksinäisinä hetkinä se tulee esiin aitona. Sen esiin tulleesa, on sitä syytä kuunnella. Usein se ilmaantuu ennalta arvaamattomana itkuna, jonka jälkeen ymmärys saa siitä kiinni ja selventää sen minulle. Pidän näistä hetkistä, vaikka ohi ajavasta autosta se näyttää ehkä kummalliselta. Itkevä nainen, joka väliin hymyilee ja hetkittäin laulaa kera radion. Toki tuo ohi ajava ei tiedä, että kuuntelen radiota ja itkuni ei ole vakavaa vaan se on puhdistavaa ja hetkeen pysäyttävää.
Viime aikojen itkuiset ja tuumailevat hetket ovat erilaisia kuin vuosi sitten. Mielestäni en ole juurikaan muuttunut, mutta tuo tunne taitaa olla harhaa. Kun oikein tutkailen, niin olen aiempaan verrattuna tyyntynyt, vaikka tahti elämässä on kiivastunut. Olenko tarvinnut vauhtia ulkoisiin asioihin, jotta sisin on saanut rauhoittua? Luulin aiemmin olevani tyyni, kulkiessani rauhaisasti, ollen yksin suurimman osan ajasta ja en tehnyt muuta ylimääräistä työn ohessa. Taisin olla väärässä. Ehkä tuolloin sisimpäni haki rauhaa, eikä siksi kyennyt muuhun toimintaan. Nyt toimin. Olen muuttanut paikkakuntaa, parisuhdestatukseni on avoliitossa oleva kihlattu, uusperheilen, opiskelen ja riennän erilaisissa työpaikoissa. Luulisi, että sisäinen maailma riehaantuisi moisesta rallista. Kattia kanssa. Sisällä on jäätävä rauha ja tyyneys. Olen oikeassa paikassa, olen sitten missä tahansa.
Miksi siis itken? Itkun tarkoitus on muistuttaa onnesta. Sen tarkoituksena on muistuttaa surusta ja menetyksestä. Se on osallisena uudessa ja jännittävässä. Se saa minut asettumaan ja laittamaan asioita niille kuuluviin lokeroihin. Rakastan itkuani, sillä se tekee minusta ihmisen. Ihmisen, jota ei maailma ole saanut kyynistettyä. Itku saa minut ymmärtämään, että rakastan ja minua rakastetaan. Itkun suurimpia ystäviä ovat nauru, ilo sekä onni.
Tyynesti siis totean olevani muutoksen keskellä. Annan sille tilaa asettua tietoisuuteeni ja itkun auttaa, ellen muista hiljentyä kuuntelemaan itseäni. Herkistyn, koska minulla on onni osanani ja ymmärrys sen käsittämään.