Huomenna tapaan siskoni ja se ei ole ihan tavallinen juttu

Minulla on sisko. Virallisen selityksen mukaan puolikas. Yhteinen äiti, mutta erillinen elämä. Tapasin hänet ensimmäisen kerran ollessani 16-vuotias.

Tuo 12- vuotias sisko oli odottanut tapaamistamme kovin ja elvistellyt kylän muille kakaroille, että minun siskoni tulee ja se sentään on jotain erinomaista. En ollut. Olinpa vain hukassa oleva teini, joka vapisevin askelin astui alas junasta, vieraalla paikkakunnalla ja tiedossa, että tapaan ensi kerran biologisen äitini ja että minulla on sisko.

 

Totta puhuen en alkuaikoina tapaamisemme jälkeen, kiinnittänyt juurikaan huomiota siskooni. Oma pääni oli ruuhakainen ja yritin selvittää tuhansia ajatuksia. Siinä istui sitkeästi vieressä sisko. Sillä oli marsu, joka mutkutti eteisen nurkassa ja pohdin olevani ehkä osin kateellinen, koska hän oli saanut elää äitini kanssa ja minä en. Olin vieras ja sukulaisuuden tunteen haku oli mahdotonta, alkuun. 12- vuotias ja 16- vuotias ovat lähtökohtaisesti eri kehitysvaiheissa ja hormonitasot rullaisivat täysin eri teitä. Tutustuin itseeni, uudessa roolissa tyttärenä ja tutustuin naiseen, joka oli minut synnyttänyt. Sisko parka kulki perässä enkä tosiasiassa tiedä, mitä hän ajatteli ja mitä hän tunsi. Olen siitä pahoillani nyt, kun katson noita kahta tyttöä ajan päästä ja etäisyyttä saaneena.

 

Vaan kummallinen on elämä. Tutustuminen eteni, pienin askelin, mutta määrätietoisesti. Nauratti samat asiat ja sellainen näkymätön side veti yhteen, vaikka aika ja etäisyys kovasti laittoivat hanttiin. Vuosien välimatka vaikeutti yhteenkuulumisen tunnetta, sellaista, joka syntyy samassa perheessä asuvien kesken, tahtoivatpa nämä sitä tai eivät. Meidän piti ottaa tietoisia askeleita, kuunnella ja oppia vieraan ihmisen persoonaa. Molemmilla takana omat haavat ja kokemukset, joita kaksi nuorta eivät osanneet toisilleen sanoittaa. Auttaisko aikuisuus? Olisiko veri vettä sakeampaa ja onnellinen loppu niin kuin elokuvissa? Kaksi sisarta, elämän erottamat, jotka huomaavat, että ikään kuin jotain olisi aina puuttunut ja nyt se toinen puuttuva osapuoli olisi löytynyt. En tiedä. En voi siihen vielä kertoa vastausta, sillä tarina on kesken.

 

Kymmeneen viimeiseen vuoteen en ole tavannut siskoani kuin kerran. Tapasimme äitimme syntymäpäivillä ja tuostakin on aikaa jo yli kolme vuotta.. Mitä tapahtui hyvin alkaneelle suhteen luomiselle? Mitä tapahtui kahdelle sisarukselle, jotka jo aikuisiksi pääsivät, jakoivat äitiyden kokemuksia ja jakoivat mielessään perintöä. Toinen saisi tekokristallikruunun ja toinen mikron. Nauratti ajatuskin ja nauratti myös joulukinkku, jonka äidin entinen miesytävä oli nostanut parvekkeelle kesken paistamisen. Äitejä molemmat ja vaijaissa perheissä eläneet. Puhetta, syvällistäkin ja tahtotilaa olla perhettä. Ja sitten kymmenen vuoden tyhjä tauko.

 

Ei riitaa. Ehkä väärinkäistyksiä. Ei huutoa, ei solvauksia eikä mitään näkyvää syytä. Siis minun mielestäni. Vaihdettuja viestejä ja saatuja vastauksia. Olin loukkaantunut, sillä en ymmärrtänyt mistä oli kyse. Olin myös vihainen, välillä pettynyt ja sitten luovuttanut. Mielestäni yritin ja pyysin vastausta, mutta jäin ilman. Äitimme tässä välissä ja yhtä vastauskyvytön. Luulen, että minulta salattiin jotain, jonka ehkä luultiin minua loukkaavaan. Mutta oikeasti en tiedä.

 

Vaihdetuissa viesteissä oli tiedon rippeitä. Hauraita ajatuksia, toiveita tapaamisesta ja välien selviämisestä. Ainakin niin halusin tulkita, siksi kysyin ja siksi odotin. Olinpa kinni myös omassa elämässä ja sen pyörteissä. Ja koska meiltä puuttui luonteva side, niin ajautuminen kauas toisistamme oli lienee luonnollinen vaihtoehto. Vaikeutemme kummallakin, isoja, sellaisia, joita kaikki eivät koskaan koe. Tiesimme kuitenkin toistemme elämistä pääkohdat. Äiti syynä tähän ja hyvä niin. Olen miettinyt äitiämme, joka on ollut vaikeassa välikädessä. Toinen aina läsnäollut tytär ja toinen vasta myöhemmin elämään liittynyt ja onni siitä, että molemmat olivat osa elämää ja sitten eivät olletkaan. Kymmenen vuotta tätä tavallaan yhdessä elämistä, kuitenkin täysin erillään, ilman kasvoja, ilman ääntä ja ilman yhteisiä sanoja, ilman sisaruutta.

 

Olen uskonut elämään ja sen tuomiin mahdollisuuksiin ja luottanut siihen. että kaikki tapahtuu ajallaan. Tapahtumilla on tarkoituksensa, jos niitä tahtoo nähdä ja niihin tahtoo uskoa. Jos antautuu elämän vietäväksi, uskoo itseensä, antaa kaikille aikaa ja sisällä palaa tahtotila, niin asiat voivat muuttua. Mutta asioiden on annettava muuttua niiden tarvitsemalla aikataululla. Ihmissuhteet ovat hauraita, mutta samaan aikaan vahvempia, kuin me uskommekaan tai ymmärämme. Salakavalasti aika tekee tehtäväänsä ja sen ollessa kypsä tapahtuu muutos ja jokin nimeämätön side ja voima ottaa vallan.

 

Huomenna tapaan siskoni. Huomenna kaston häntä silmiin, halaan ja kuuntelen kuinka hengityksemme tasaantuu jännityksen hävitessä ja sydänten löytäessä samaa rytmitystä. Tiedän, että on kivuliaita ajatuksia, haavoittuneita tunteita, mutta on myös mahdollisuuksia. Meillä kahdella sisaruksella on mahdollisuus kuroa väliin jääneitä vuosia, koska me molemmat tahdomme niin. Jos käy niin, että side ei kestä, niin olen silti onnellinen, että tapaamme huomenna ja annamme toisillemme tilaisuuden olla sisaruksia. Mahdollisuuden olla kaksi naista, jotka näkevät ja kokevat asioita toisin nyt, kuin silloin ruuhkan keskellä katsoen elämän nurjia puolia, kumpikin tahoillamme.

 

Huomenna tapaan siskoni.