Isä

Parasta mitä suhteessani isääni on tapahtunut, on se, että hän muuttui aikoja sitten inhmilliseksi. Hän tipahti jalustalta, mutta ei romahtaen. Hän muuttui virheitä tekeväksi vanhemmaksi. Oli aika, jolloin en uskaltanut tai osannut ajatella isääni ihmisenä, virheitä tekevänä yksilönä. Lapsuuteni ei ollut tavanomainen, joten kasvatin ajatuksissani isäni hauraaksi ja ihmeelliseksi, sillä maailmani olisi romahtanut, mikäli olisin ajatellut hänen olevan ihan vain mokaava ja aika ajoin onnistuva. 

En muista istuneeni isäni sylissä kuin kerran. Muistan hänen kerran lukeneen minulle Aku Ankkaa. Isäni ei juuri puhunut, ei avannut ajatusmaailmaansa eikä johdattanut minua ohjeineen kohden omia valintojani. Taustalla hän on aina ollut ja taustalla tiedän hänen aina olevan. Pidän isäni mielummin taustalla, kuin edessäni kulkemassa. Olen itse tieni raivannut ja virheeni tehnyt tietäen, ettei isäni arvostele. Ei hän toki neuvokaan, mutta ei myöskään kerro kuinka minun tulisi elää. Apua olen saanut hetkinä, jolloin lapseni tarvitsi uudet talvikengät tai tarvitsin autoa päästäkseni lapseni kanssa lääkäriin. Järkevää apua. Niin moni isäni ikäinen osoittaa rakkauttaan ja isyyttään. 

En muista isäni koskaan sanoneen minulle, että rakastaisi minua. Jotenkin vain tiedän sen olevan totta. On ollut hetkiä, jolloin haaveilin isäni olevan toisenlainen. Sellainen, kuin elokuvissa. Sellainen, joka ryntää paikalle, kun hänen tytärtään on loukattu tai valmiina rakentamaan ja korjaamaan. Haaveilin, että isäni ottaisi minut kainaloon ja sanoisi kaiken järjestyvän. Mutta minun isäni ei ole sellainen. Minun isäni tulee kyllä paikalle maltillisesti, kuuntelee ja ehkä antaa ajatuksensa. Hän on hieman hämillään, jos häntä halataan. Liikkuttavan kömpelösti hän ottaa sen vastaan, ehkä myös pitää siitä, mutta huokaiseen hieman helpotuksesta päästessään vähän kauemmas liiasta läheisyydestä. 

Oli liikuttavaa nähdä kuinka isäni, jonka on vaikea osoittaa tunteitaan. kosketti lapseni hiuksia, silleen hellästi. Hän kosketti noita pieniä ihmisiä luontevasti, leikki ja luki. Niin, ihana ukki, isoisä.

Pidin vuosien ajan isääni etäällä elämästäni. Harmittelen sitä, sillä tiedän varmasti loukanneeni häntä. Hain omaa vanhemmuttani ja kapinoin jälkikäteen osia lapsuuteni asioita, joissa isälläni oli väistämättä roolinsa. Olin pettynyt ja virheellisesti ajattelin aiemman elämän tehdyt teot, välinpitämättömyydeksi. Olin väärässä. Isäni oli kokematon ja yritti parhaansa niillä eväillä, jotka hänellä oli. Tein sen, minkä jokainen lapsi jossain vaiheessa tekee, eli kyseenalaistaa oman vanhempansa vannoen, ettei ikinä itse olisi vanhempansa kaltainen. Osin oikein ja osin niin väärin ajateltu. Nyt itse vanhempana, aikuisten lasten äitinä, olen pahoillani ikävistä ajatuksista ja liiallisista odotuksista, joita isäni joskus olen liittänyt. Olen omassa vanhemmuudessani tehnyt niin paljon virheitä, että ymmärrän olleeni isälleni kohtuuton. Jotenkin luulen, että isäni tämän ymmärtää ja saan anteeksi. Toivon, että omat lapseni omaavat joskus saman armollisuuden omaa vanhemmuuttani kohtaan. 

Me rakennamme isäni kanssa uuudenlaista suhdetta. Emme ole koskaan riidelleet eikä välimatka koskaan ole ollut niin pitkä, etteikö ääni olisi kuulunut ja etteikö tunteet olisi tuntuneet. Silti me jotenkin lähennymme. Olen isäni lapsi, joten isäni ehdottaessa tapaamista ravintolassa, tuntuu se minusta hyvältä, vähän kuin lapsesta. Luulen, ettemme helpolla pääse irti asetelmasta, jossa vanhempi on vanhempi ja lapsi on lapsi, riipumatta kummankaan iästä. Taannun lapseksi ja vastaan isäni kysymykseen, että tietysti tulen. 

Ei ole mitään aikarajaa, eikä mitään oikeaa ikää, jolloin suhteet olisivat valmiit tai niitä ei enää voisi muuttaa. Vanhemmuus on jatkuva matka. Nyt kykenen puhumaan isäni kanssa vanhemmuudesta. Hän on seurannut sivusta matkaani ja seissyt vieressäni haudatessa lastani. Hän on se, joka tapaa yhtä lastani, kun hän ei meitä muita tällä hetkellä kykene tapaamaan. 

Isäni ei ole sankarini. Isäni ei ole ihanneisä eikä sellainen, jota kadehditaan hänen erinomaisista ja ylivoimaisista kyvyistään. Hän on isäni, hän on ihminen. Siksi rakastan isääni valtavasti ja olen onnekas, että voimme muokata suhdettamme meille sopivaksi. Pidän isäni pehmeästä äänestä ja naurahduksesta, joka on merkki meidän yhteisestä huumorintajusta. Me olemme hyvä isä ja tytär.