Jos kuolisin tänään?
Jos kuolisin tänään? Kuka surisi ja olisinko tehnyt kaiken sen mikä pitikin? Moinen kevyt ajatus tuli päähäni eilen, kun laskeuduin alas kahvilan rappusia suuntana wc. Takana hyvin intensiivinen live-musiikki-esitys. Taitavat muusikot laittoivat kaiken taitonsa peliin, meidän kuulijoiden iloksi ja ihailtavaksi. Kokemus oli merkillisen irtaannuttava todellisuudesta. Korvat ja sielun täytti eri soitinten tuottamat äänet ja ympäröivä maailma katosi. Tunsin liikuttuvani, hurmaantuvani ja hymyileväni. Tuollaisen kokemuksen jälkeen kestää hetken, jotta kykenee palaamaan todellisuuteen. Minun todellisuuteen herääminen sai ajattelemaan kuolemaani.
Oletko koskaan elänyt sellaisia hetkiä, jolloin olet täysin tietoinen olemassaolostasi ja ymmärrät sen joskus päättyvän? Minä olen. Hetki yllättää ja se on samalla usein samankaltainen onnentunteen kanssa. Tässä minä olen ja tällainen olen. Ohi kiitävä hetki, joka tuntuu kestävän ikuisuuden ja tunnut ymmärtävän jotain tärkeää.
Jos kuolisit tänään, niin kuka saisi siitä tiedon ensimmäiseksi? Toivottavasti joku läheinen eikä viranomainen, jolle olisit vain numero listassa. Kuinka nopeasti tieto leviäisi? Ennen aikaan tiedon saaminen saattoi kestää niinkin kauan, että hautajaiset oli pidetty ja niihin toimtetut kukkalähetykset olivat kuihtuneet, pois toimitetut, lopullisesti lakastuneet. Tiedon toin kirje, joka oli kulkenut useamman käden kautta. Kirjeen kantaja ei tiennyt sisältöä ja luovutti sen saajalleen hymyillen ystävällisesti ja tokaisten jotain hassua matkalla näkemästään. Kirje avataan, ensin pyyhitään kädet hajamielisesti. Pahimmillaan kirje joutuu odottamaan avaamistaan kauankin, mutta sen sisältämä kuoleman viesti ei katoa. Sillä ei ole mihinkään kiire. Onhan kuolema kaiken loppu, myös kulkevan ajan.
Tieto sinun kuolemastasi saavuttaisi todennäköisesti vuorokauden sisällä lähes kaikki tuntemasi ihmiset. Sinun muistoasi jaettaisiin somessa ja viestiketjuun lisättäisiin toinen toistaan kauniimpia värssyjä ja biisejä. Moni muistelisi sinua, ainakin hetken ja osa surijoista valmistautuisi hautajaiskutsuun tai ainakin ostamaan adressin. Mikäli et olisi testamentannut facebook-tiliäsi kenellekään, eläisi profiilisi kuolemasi jälkeen, ehkä ikuisesti. Olistiko sydän-kuvio some-ketjussa? Toivottavasti olisit enemmän. Muisto sydämessä, muistissa, ikuisesti kantajan elon päivien verran. Olen miettinyt miltä tuntuisi lähettää lapsensa maailmalle tietämättä ja mahdollisesti koskaan hänestä kuulematta. Et tiedä pitäiskiö sinun olla hänen puolestaan onnellinen vai surra hänen kuolemaansa. Miltä tuntuisi, jos ei koskaan saisi tietää onko läheisesi kuollut?
Ehdinpä miettimään sitäkin, että jos kuolisin tänään, olisinko elänyt niin kuin tahdon. Olisinko jutellut, tutkinut ja toiminut sydämeni tahdon mukaan vai olisinko toteuttanut muiden tahtoa? Varmaan molempia. Pitäsikö elää kuin tämä olisi elämäni viimeinen päivä? Mielestäni pitäisi, mutta se ainakaan minun kohdallani tarkoita, että riennän maailman ääriin ja yritän nähdä kaiken. En haluaisi kuulla kaikkea enkä edes oppia kaikkea. Sen vain toivoisin toteutuneen, että puhun sen mikä on mielestäni tärkeää, näytän tunteeni, pidän peilikuvastani enkä narise turhasta.
Lyhyt on taival maan päällä. Ja jos kuolisin tänään, niin paljon jäisi näkemättä, paljon jäisi kokematta, mutta voisin lähteä kohtuu onnistunein mielin. Luulen, että minua surtaisiin muuallakin kuin somessa. Minulle sytytettäisiin kynttilä illan hämärtyessä.
Ja kun kävelen rappusia ylöspäin, olen jotenkin kauhean onnellinen ja tietoinen elämän virrasta. En kuole vielä tänään vaan elän, täysillä. Istun mieheni viereen kahvilan pöytään, maistan punaviiniä ja tartun kiinni lämpimästä kädestä.