Jos nyt tulisin äidiksi
Jos nyt tulisin äidiksi ensimmäistä kertaa. Olisin lukenut, opiskellut, seurannut, havainnoinut ja osaisin analysoida, toimia järkevästi ja olla johdonmukainen. Ymmärtäisin lapsen kehityspsykologiasta jotain, joten kiukuttelut ja epävarmuden jaksot eivät olisi merkki ongelmista, vaan osa lapsen normaalia käytöstä. Murrosikäiseen osaisi suhtautua neutraalimmin ja muutama hermokohtaus jäisi pois. Olisi lapsen kehityskaari tuttu, joten sudenkuopat olisi helppo välttää. Tuloksena olisi superlapsi sekä maailman paras äiti/lapsi-yhdistelmä. Meitä ihailtaisiin ja ihmeteltäisiin täydellistä äitiä ja mallikaasti käyttäytyvää lasta, jolla olisi oppimisen ilo aina läsnä ja hän puhuisi kolmea eri kieltä jo kymmenen vuotiaana, kävisi partiossa ja soittaisi pianoa. Yhdessä me kävisimme kulttuuririennoissa, ulkomailla ja lapsen ystävät istuisivat iltoja meidän sohvalla. Sohvalla syötäisiin pop cornia ja juteltaisiin kaikkea kivaa ja ystävät ihmettelisivät kuinka ihan äiti lapsellani onkaan. Lauantai-iltana syötäisiin yhteisiä herkkuja ja tuo tapa jatkuisi melkein aikuisuuteen asti, lukuun ottamatta niitä iltoja, jotka lapsen kasvaessaan viettäisi ystävien kanssa. Niiden samojen, hyvin käyttäytyvien, jotka istuivat sohvallamme.
Millainen äiti olisinkaan. Jaksaisin kuunnella ja keskustella. Perustelisin päätöksen aikuisen jämäkästi ja varmistaisin aina, että lapsen ymmärtää mitä häneltä vaadin ja miksi. Ymmärtäsin milloin olisi kyseessä normaali ikävaiheeseen kuuluva kiukku ja milloin turha ja uhmaava sellainen. Osaisin rajata. Osaisin rajata tarpeeksi napakasti ja tarpeeksi ajoissa. Pitäisin päätöksestäni kiinni, koska sehän on vain hyväksi lapselleni. Olisin tarvittaessa järkkymätön kuin muuri, mutta kuin joustaavuden meri silloin kuin olisi sen paikka. En huutaisi. Huutaessa peli on jo menetetty. Osaisin käyttää äänenpainojani oikein ja vakuuttavasti. Ja kun lapsi kasvaisi, niin aina ei tarvittaisi edes sanoja, vain katse riittäisi. Katse, joka olisi täynnä rakkautta, vaikka se vaatisikin toimimaan toisin, kun lapseni haluaisi. Jaksaisin aina innostua lapseni asioista. Ei olisi ikävää sunnuntaiaamuna lähteä metsikköön mylläämään, eikä liian rasittavaa töiden jälkeen lähteä uimaan. Ei toki, koska yhdessä tekeminen on parasta mitä voisin kuvitella ja meille kahdelle kasvaisi sellainen suhde, joka kantaisi lävitse elämän, sellaisen näkymättömänä lankana joka yhdistää vaikkei näykään.
Jos, lapsia tulisi useampi, niin kaikki rakkauden määrä vain kertaantuisi ja sisarukset kasvaisivat yhdessä. Heidän väliset suhteet olisivat niin vahvat, että tietäisin heidän pitävän toisistaan huolta, jos itse en olisi paikalla. Meille muodostuisi sisäpiirin jutut, sellaiset jotka vain me ymmärtäsimme. Isossa väkijoukossa me ymmärtäisimme toisiamme niin, että muut ihmettelisivät ja ehkä hieman kadehtisivat meidän sidettä ja sen voimaa.
Kun lapseni olisi aikuinen, niin hän muuttaisi omaan kotiin ehjänä persoonana ja vahvalla itsetunnolla rakennettuna. Minun ei tarvitsisi olla huolissaan hänen pärjäämisestään, koska tietäisin hänen soittavan, mikäli tarvitsisi apua. Hän suuntaa omaan elämäänsä silmät loistaen ja minun antamani opit mukanaan.
Eikä minun lapseni joutuisi hankaluuksiin. Ei tietenkään, koska jos minusta nyt tulisi äiti, niin olisin niin taitava ohjaamaan lastani oikeaan suuntaan. Osaisin kasvattaa ja olla tukena oikeissa paikoissa. Kuinka silloin voisi millään tapahtua mitään pahaa? Minun lapseni ei tekisi vääriä ratkaisuja elämässään ja virheetkin olisivat ihan pieniä, sellaisia, jotka ovat tarpeen ihmisenä kasvamisessa.
Eikä minun lapseni sairaustuisi. Muutama flunssa ja vatsatauti vain. Pari mustelmaa, kun lapseni ei ollut kuunnellut varoitustani puihin kiipeämisen vaaroista. Ne jäivätkin viimeisiksi, koska lapseni oppii ja pihapuu saisi jäädä rauhaan.
Minun lapseni ei koskaan sortuisi päihteisiin. Ei, koska jos nyt tulisin äidiksi, niin kasvattajana olisin niin ylivertainen, että ajatuskin on mahdoton. Kiinnostaisihan lastani tietenkin, mutta yhdessä käydyt keskustelut, luetut artikkelit ja katsotut dokumentit antaisivat ajattelemisen aihetta. Lisäksi minun äidinrakkauteni olisi niin voimallinen, että kykenisin sen avulla suojaamaan lastani. Olisihan hän myös pitkän kasvatuksen tulos, joten voisin luottaa hänen omaan ajatteluun ja kykyyn tehdä itselleen oikeita ratkaisuja.
Eikä lapseni koskaan kuolisi, ei ennen minua. Eiväthän lapset kuole ennen vanhempiaan.
Jos minusta tulisi nyt äiti, niin kaikki olisi toisin. Kaikki olisi vain yhtä onnistumista ja kaikki olisivat onnellisia. Vai olisiko niin, että jos minusta nyt tulisi äiti, niin huutaisin aina välillä, en jaksaisi olla aina innostuvasti läsnä, en muistaisi aina olla järkeävä kasvattaja ja teksin myös virheitä?
Jos minusta nyt tulisi äiti, niin rakastaisin lastani enemmän kuin omaa elämääni, mutta olisin ihminen ja tekisin vain parhaani. Niin minä tekisin.