Joskus odotus palkitaan

Kävin tänään kylässä entisellä työkaverilla. Astuin sisään ovesta, jonka löytyminen kesti tovin. Osasin etsiessäni oikeaa ovea, eksyä taitavasti. Kiersin ja kaarsin väärällä tiellä ja luin postilaatikosta nimeä ja vaikka kuinka tavasin, niin se ei ollut oikea. Tarkistin navigaattorin ja siinäpä möllötti aivan väärä osoite, kuka lienee kirjoittanut. Jouduin huomaamaan, että puhelimessa samaan aikaan puhuminen ja osoitteen kirjoittaminen, eivät ole hyvä yhdistelmä, vaikka nainen olenkin. Puhelu oli katkonainen ja osoite virheellinen. En tohdi edes muistella minkälaisia liikennetilanteita sain aikaan, kun korvaan puhui samaan aikaan ystävä ja navigaattorin naisääni. Löysin kuitenkin perille ja vierailu saattoi alkaa.

Minua vastaanottamassa oli pieni ja ujon oloinen neito. Hänen pikkusiskonsa nukkui takapihalla ja kättäni nuoli pieni villakoira. Kaiken tämän välissä minua halattiin lämpimästi. Olen tuntenut naisen neljä vuotta ja alkutaipalella ei olisi arvannut että istumme kahvilla, me naiset ja juttelemme elämästä. Ei sillä, että nainen olisi vastenmielinen tai outo, ei suinkaan, mutta ehkä olemme lähtöisin eri teiltä. Ikämme on jotakuinkin sama, vaikka vastaanottava pieni neiti tuumasi minun olevan isompi kuin äitinsä. Luulen hänen katsoneen vartaloni  mallia ja totta on todettava olevani emäntääni suurempi muutenkin kuin vain iältäni.

Tyttö kutsuu naista äidiksi. Kuulostaa suloiselta, varsinkin kun he ovat tunteneet toisensa vasta kesästä lähtien. 10 vuoden haave on toteutunut ja kerralla iskikin sitten tuplaonni, kaksi pientä tyttöä uudessa sijaisperheessä. Lämmittävää katsella ja olla osaa kauppaleikkiä, ruokailua ja vaipanvaihtoa. Ilmassa kuuluu sanat kulta, rakas, äiti ja sitten kaveli, elikäs Maltti, niin kuin minua kutsuttiin. Emme istu ja pönötä pöydän ääressä, muuta kuin ruokailun verran. Ei, me istumme lattialla, sohvalla, hilaamme itseämme edestakaisin pitkin lattiaa ryömivän lapsen tahtiin. Huomaan istuvani risti-istunassa ja vasemman käden peukalo on lapsen suussa ja villakoira nuolee hartaasti oikeaa kättäni. Hymyilen. Elämänmakuista vierailua.

Emäntäni ja minä keskustelemme ilman pinnallista sipaisua. Olen melko varma, että aika ajoin kyyneleet kävivät kurkkimassa silmissä, mutta ujostelivat ja kunnioittivat tilannetta tulematta liian voimallisesti esiin. Tuntuu sanomattakin selvältä, että osa keskustelua on vain meidän välistä ja jääkin siihen. Luottamuksen henki on siis vieraana ja istuu kotoisasti samalla matolla. Katseet kertovat paljon ja niitä vaihdellaan tyttöjen pään yllä ja piilotellaan hymyjä, jottei isosisko nolostu. Ovi käy ja perheen biologiset pojat kotiutuvat, siis veljet, jotka kiusoittelevat pientä siskoa, aivan kuin näin olisi ollut aina. Ainakin näin on tarkoitettu. Tämä perhe kuuluu yhteen ja pitkä odotus on ohi.

Kukaan ulkopuolinen ei voisi arvata, että tässä perheessä on yhdistettynä biologiaa ja sitten suurta ja avaraa sydäntä. Nämä  neitoset ovat saaneet ympärilleen perheen jollaisen toivoisin olevan kaikkien lasten osana. Sulkiessani oven, minulla on hyvä olla. Hetki isojen asioiden ääressä saa asiat taas mittasuhteisiin. Mikä on siis tärkeää? Ihmiset ja yhdistettynä auki olevaan sydämeen siitä tulee täydellinen kokonaisuus ja täysin riittävä.