Kaukaa katsottuna

Kunpa uskaltaisin, kunpa kykenisin matkamaan avaruuteen. Irtoaisin irti maankamaralta, uhmaisin painovoimaa voimakkaalla raketillani. Mikään ei olisi siinä hetkessä käsissäni, ei vallassani. Miettisinkö kuolemaa vai tuntisinko vihdoin eläväni? 

Jyrinää, valtavaa tärinää. Keho liimautuisi kiinni penkkiin ja toivoisin olevan juuri silloin muualla. Mieli huutaisi hurmiosta ja sydän yrittäisi pysyä mukana. Hengitys salpautuisi ja odottaisi kauhunsekaisin tunnelmin hetkeä, jolloin se voisi palata. Veri kohisisi korvissa, suhisisi ja pihisisi. Virtaisi valtoimenaan tietämättä mihin suuntaan. En pystyisi liikkumaan, en liikauttamaan edes sormea. Kenties välähtäisi mielessä turhia juttua. Sammutinko kahvinkeittimen? En muistanut ostaa vessapaperia ja ikkunatkin kaipaisivat pesua. Pojat, mies, lapsuuden aikaiset kumisaappaat. Irtiotto maasta jatkuisi, En näe mitään, kuulen ja aistin kaiken ja samalla en yhtään mitään. Olen pieni, onneton ja vailla vaikutusvaltaa matkalla avaruuteen, ilman varmuutta paluusta. Miksi niin tekisin? Odottaisinko tapavaani kuolleet, jotka olisivat vallanneet avaruuden omalla tietoisuudellaan ja sieltä käsin kauhistelisivat maan päällä asuvia? Voivottelisivat ja toivoisivat meidän jotain tajuavan vielä elossa ollessamme. Toivoisinko aistivani tyttäreni läsnäolon?

Matka tuntuisi ehkä pitkältä. Ehkä kyllästyisin odottamaan perille pääsyä ja naputtaisin kärsimättömästi, nyt jo vallassani olevilla sormilla, raketin kojelautaa. Kääntelisin päätäni ja huokaisin helpotuksesta, että niskani toimisi ja veren kohina taantuisi totutuksi vaimeaksi virraksi. Aivot heräisivät todellisuuteen ja tietoon uskomattaomasta tilasta ja ennenkokemattomasta paikasta, Suusta pääsisi naurahdus ja lopulta huuto, joka vapauttaisi suurimman jännityksen, jonka en olisi aavistanut olevan niin valtaisa. Huutaisin ja kokisin samaan aikaan kaikki mahdolliset tunteet ja sydämeni kauhistuisi ja veren virtaus, joka jo laantui, vilkastuisi jälleen. Kärsimättömyys kävisi lähes mahdottomaksi, odotus piinaisi. Mitä odottaisin?

Alukseni lukittautuisi maan kiertoradalle. Tyhjiössä, tuulettomassa tilassa, minä ja minun matkani. Tähdet näyttäisivät toiselta. Mikään totuttu tähtikuvio ei noudattaisi muotoaan. Pimeys sulkisi syleilyyn jäädessäni maapallon varjoon. Aurinko odottaisi ja se olisi valmis häikäisemään avaruuden ensikertalaisen. En tietäisi minne katsoisin. Luulen, että hengitykseni salpautuisi, taas. Tälllä kertaa kauniista näkymästä, jonka sininen pallomme saisi aikaan esiin tulevan auringon myötä. Ehkä ajatukseni tyhjentyisi, kaikki joutava poistuisi ja vapautuisin vain hetkeen. Vain tuohon hetkeen, jolloin mikään ei olisi mitään, mihin olen aiemmin tottunut. Ei olisi eilistä, ei huomista vain tämä hetki. Kaikki kaunis olisi edessäni. Maassa ollesani se olisi myös minun, mutta näkisin siitä vain pienen kaistaleen, jonka väittäisin olevan vain minun. Näkisin ruohonjuuritasolla vain pienen matkan eteeni. Nyt edessäni näkyisi koko maailma, pimeä avaruus ja tähdet. Jos irrottautuisin kiertoradalta ja suuntaisin kauemmas, voisin matkata loputtomasti, kunnes kuolisin, enkä sittenkään olisi nähnyt vielä mitään. En koskaan pääsisi minnekään perille, vaikka janoaisin pääsyä ja vaikka kiirehtisin kulkua ahmien valovuosia. Olisin mitätön hippunen suuressa kuvassa. 

Maapallon ympäri kulkiessa ja sielun rauhoittuessa matkan myötä, saisin varmasti myös uutta perspektiiviä. Unohtaisinko kiireen ja tajuaisinko hössötyksen turhuuden? Ehkä ymmärtäisin hetken merkityksen sekä sen, että minun oma napani, minulle kaikkein tärkein, onkin vain onneton osa maailmankaikkeutta. Sodat eivät näkyisi niin kauas, ei nälänhätä eikä jäätiköiden sulaminen. Olisi vain valtava taideteos sukeltaessani pohjoismantereen yllä keskelle revontulia. Pilvet verhoaisivat ja leikittelisivät eri kuvioin. Näkisin salamaniskuja, tuuleen tekevän vanaa pilvissä ja kaupunkien valot olisivat vain kauniita, eivät valosaastetta, joka sotkee muuttolintujen vaistot. Mikään ei kuolisi, ei syntyisi olisi vain ikuiselta vaikuttava pallo, joka järjen vastaisesti kelluu avaruuden ajattomuudessa. En näkisi valtioiden rajoja, nehän ovat vain ihmisen luomia, omaan tarkoitukseen luotuja viivoja. Ja ehkä jokin päivä, kun meitä ihmisiä ei enää ole, niin tämä pallo jatkaa matkaansa yhtä kauniina, meitä muistamatta. 

Palatessani halki ilmakehän pelkäisin kenties syttyväni tuleen, ehkä kuolevani ja ehtisin miettiä, toimiiko automaattinen laskeutumisjärjestelmä. Varjo aukeasi ja pehmeä tömähdys kertoisi minun olevan jälleen maassa. Aurinko tervehtisi luukun avauttuani ja painovoima ottaisi minut omakseen. Tuntisin tuulen, tuntisin lämmön ja kuulisin kaikki maailman äänet. Ihmisten saapuessa, uteliaina kysyessä mitä ajattelin ja mitä koin, tahtoisin ehkä olla hiljaa. En ehkä tahtoisi jakaa sitä ainutlaatuisuutta, vain minun kokemaa kauneutta. Ehkä itkisin. Luulen. että olisin liikuttunut ja onnellinen elossa olostani. Ehkä ymmärtäisin rakkauden, toisesta välittämisen  merkityksen. Kaikki muu tuntuisi lienee turhalta silloin kun on katsonut maailmaa avaruuden reunalta. 

Kaikki tämä on vain suuri jos. Josko tajuaisin kaiken tuon ilman avaruusmatkailua. Niin minä yritän tehdä parhaani mukaan.