Kaverijuttuja
Istuin eilen tunteja palapelin ääressä. Istun tänään, todennäköisesti tunteja palapelin ääressä. Katson valmistuvan palapelin kuvaa kännykän ruudulta ja sadattelen pientä ja huonoa kuvaa. Mieheni laittoi aamulla ennen töihin lähtöä muutaman palan kiinni. Haluamme voittaa.
Palapeli (1000 palaa) on osa serkkuni ja hänen miehensä luomaa mysteeritehtävää, jonka jäsenten tehtävän on selvittää mysteeri. Joukko on kasattu ihmisistä, joista osan tunnen hyvin ja osan olen tavannut kerran. Facen ansiosta olemme nyt osa yhteistä mysteerijoukkoa. Useammassa kodissa kasataan nyt palapelejä ilman kunnollista kuvaa. Ensitehtävänä oli kuvata itse saatu kuva ja jakaa se faceen. Jaettujen kuvien perusteella tuli päätellä, mihin kuvaan pussissa olevat palat kuuluvat. Sanottakoon, että kohtuu kilpailuhenkistä porukkaa on nyt kasassa. Vimmattu rakentaminen on alkanut ja facessa kulkee, vähemmän kannustavia, viestejä, joiden tarkoituksena on latistaa kilpakumppanit. Palapelin valmistuttua on laitettava kuva sähköpostiin ja saa siten lisäohjeet. Huoh! Kisa ei siis ratkea nopeaan rakentamiseen. Joudumme lienee tuomariston lahjontaan, nuoleskeluun tai kiristämiseen.
Serkku on sama, jonka luona mieheni kanssa pääsimme pukeutumaan Cruella de Villiksi sekä dalmatialaiseksi. Serkku on sama, joka on innoissan järjestämässä vuosittaista serkustapaamista. Mistä löytyy tuo into järjestää yllätyksellisiä ja ihmisiä yhdistäviä tapahtumia? Ihailen ja samaan aikaan äimistelen. Olen onnekas myös muista serkuistani, jotka ovat osallisena ja omaavat tahtotilan osallistua ja järjestää, nyt neljättä vuotta peräkkäin, tapaamisen, jossa olemme me serkukset, aikuisiksi kasvaneet. He ovat pitäneet yhteyttä kaiken aikaa ja ottivat minut, tuhlaajaserkun, lämpimästi tervetulleeksi. Se tuntuu sanomattoman hyvältä.
Olen vieraalla maalla, mutta huomaan innostuvani, tahtovani osallistua ja olla osana. En kyynisesti kohauta olkiani ja puhahtele touhun olevan lapsellista. Enkä myöskään tahdo sortua arjen alle ja kieltäytyä vedoten aikuisten muka-muka-juttuihin.
Kaverijuttuja on monenlaisia. Olen antanut niille viime vuosina enemmän sijaa ja aikaa. Arvostan niitä enkä välttele ja pakene, kun minulle tarjotaan mahdollisuuksia olla ihmisten kanssa tehden yhdessä asioita. Olen huomannut, että tunnevammaisuuteni ja arkiseen aikuisuuteen hautautuva minä, onkin kaukainen ja lähes tuntematon ihminen. Mitä ihmiset tekevätkään minulle? Hyvää, sanon minä ja huokaan tyytyväisenä.
Vertaistukitapaamiseni johti tapaamiseen nro. 2. Tapaaminen nro. 2 johtaa joogaan. Jooga on toteuttamislistalla, mutta jostain syystä en ole sitä saanut aktivoitua. Siskoni vei minut ennen häitä ensimmäisen kerran joogaan, jossa itkin hyvää oloani ja ahaa-elämystä oman kehon kiittaämisestä ja kunnioittamisesta. Vakaa päätös mennä uudelleen tarvitsi kuitenkin uuden. lähes tuntemattoman ihmisen. joka vain sanoi minulle -Tule. Valloittavaa istua toista kertaa naisen edessä ja todeta, että tuo energinen ihminen on kaveri, ehkä tulevaisuudessa jopa ystävä, ja auttaa minua tietämättään toteuttamaan etenemistäni hyvän olon tiellä.
Istuin viikko sitten vanhan ystävän luona. Istuimme ajattomuuden ja paikasta irtaantuneessa kuplassa keskellä maaseutua. Ystäväni on lähes seitsemän vuotta ollut kotinsa vanki usean kroonisen sairauden vuoksi. Voimme kuvitella miltä tuntuu istua ja katsoa samaa maisemaa yksin miehen käydessä töissä. Lapset jo omillaan, joten ei ketään muuta päivisin kuin koira. Ystävät tuntuvat kaikkoavan useita vuosia kestävän sairastamisen johdosta, joten seinät huutavat hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja varmasti välillä myös surua ja katkeruutta. Vuosien tauon jälkeen olemme vahvistaneet ystävyytemme ja jaamme tuttuun tapaan ajatuksiamme. Uskomattoman hyvä tunne, kun saamme molemmat toisiltamme. Ystäväni on kaikesta huolimatta säilyttänyt elämänilon, haaveilun ja positiivisen asenteen. Nyt minä sain häntä tuupattua haluamaansa suuntaan. Hän aloitti blogin, jota oli ajatellut jo pitkään. Hän tarvitsi minut, niin kuin minä tarvitsin joogaan tuuppaajiani.
Ystäväni, jotka ovat oleet osana elämääni jo vuosia, otan eri tavoin nyt huomioon. Heidän ehdottaessaan saunailtaa. tapaamista ja teatteria, minä huomaan vastaavani kyllä. Olen onnekas, että he vieläkin kysyvät, eivät ole luovuttaneet saatuaan usean ein tai välttelevän selityksen.
Siskoilleni olen kiitollinen. Sukulaisuusuhteen velvoittamina he ovat monesti olleet aloitteellisia ja minä kyynisesti raahautunut paikalle. Olen joskus latistanut heidän innostustaan ja iloaan ja olen siitä pahoillani, mutta niin kuin edellä mainitsin, niin sukulaisuus velvoittaa hyväksymään myös murahtelevan isosiskon.
Iltapäivällä kävin keskustelua kollegan kanssa. Kuinka mahtavaa oli kuulla ja jakaa ajatuksia. Ajattelemme erityislapsista ja työstä niin samankaltaisesti, että tunnen jo nyt surua, kun tiemme väistämättä eroavat. Minä kuuntelin ja minä kuuntelin. En kokenut tarvetta todistaa olevani hyvä, vaan me kaksi vain jaoimme ja ymmärsimme. Vapauttavaa ja mahtavaa, että joku ajattelee kuten minä.
Tahdon mainita myös blogikaveruuden, jonka olemassa oloa en tiennyt olevan. Muutaman ihmisen ajatusmaailma sivuaa omaa ja jos ei sivuakaan, niin silti toisille tuntemattomat ihmiset kommentoivat, kannustavat ja antavat neuvoja ja ovat myötätuntoisia toisiaan kohtaan.
Annan periksi ystävyydelle ja kaveruudelle. En välttele tapaamisia vaan innostun kuultuani niistä. En ehkä ole vielä siinä vaiheessa, että itse muotoutuisin suureksi juhlien ja yllätysten järejestäjäksi, mutta hyvä osallistuja jo olen. Otan vastaan naisilta saatua läheisyyttä ja ajatuksen juoksua. En yritä ratkaista heidän ongelmiaan enkä peilaa omaa onnistumistani heidän tekemäänsä. Naisjutut ja kaverijutut ovatkin kivoja ja paljon antavia. En tahdokaan erakoksi kaiken aikaa. Tarvitsen tilani, yksinäisyyden hetkeni ja hiljaisuuteni, mutta vastapainoksi saan niin kovin paljon kaveri- ja ystäväjutuista, että en tajua kuinka olen aiemmassa elämässä tullut toimeen.
On ystäviä ja juttuja ollut aiemmnkin, mutta suhtautumiseni oli toisenlaista. Olin väsynyt ja tein montaa asiaa myös lasteni vuoksi. Menin ja osallistuin, mutta en ollut kaikella ajatuksella mukana. Arvostan sen ajan ihmisiä, jotka veivät, huolehtivat ja pakottivat. He pitivät minut pinnalla, jotten vajonnut liian syvälle. Olisin joskus vain tahtonut olla, hävitä ja vaipua syvyyksiin. Onneksi oli ihmisiä.
Kaverijutut eivät ole pelottavia ja aikaa tuhlaavia. Ne ovat tärkeitä ja voimaannuttavia. Ne ovat lämpimiä ja jos niille antautuu, niin saa jotain arvokasta ja rahalla mittaamatonta. Kaverijutut ovat täynnä naurua, välittämistä ja yhdessä jakamista.
Ryhdistäydyn kaverina ja ystävänä, mutta en aio muuttua vaan olla minä. Se onkin parasta näissä jutuissa, nimittäin itsenä oleminen ja silti hyväksytty.